"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei minusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut häntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on luvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna lähetin minä hänet matkaan — sillä sitä en voinut enää kärsiä — hän tehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!"
"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?"
"Niin, sehän se pitää olla!"
"Oivallista!" huudahti Bräsig, "oikein oivallista! Ja tämän tamman selässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa Rahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre".
"Jumala sen tietää", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.
"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon vaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren herrasi kanssa yksiin tuumiin…"
"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen".
"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!"
Ja kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja sanoi vitkalleen ja vakaisesti: "Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää häpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot? Hän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;" ja nyt kertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei onnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.
"Kaarlo", sanoi hän, "tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen, jonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen luotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on tyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne ja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi ja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen".