Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen, kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä, kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin, suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta: "hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"
Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" — tässä ei voinut hän pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa — "kaikille, joista hän oli pitänyt, teille myöskin".
Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.
Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella — muutamat sanoivat liian suurella varovaisuudella — mutta se ei haittanut! Tässä asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen, että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä. Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi vastedes iloa olla".
Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin, nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta, rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi, nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti. — Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla. — Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa, ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty, ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa, ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.
Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä, ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan, joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.
Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia, oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".
"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen, "älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet minuun liian syvän vaikutuksen".
"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on, niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa; ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti, niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.
"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa, se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".