Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin. Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa, jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi — hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa, esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä. Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria. Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta. Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.

Se asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan, Pomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman tallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin postiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan Pümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi hän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse rupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin syypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että sillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.

Luku 25.

Keräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta aviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä Hawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä Frans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp koskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat orpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei Pümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes Fridakaan voi häntä pidättää.

Pümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius Slusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin huolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt näppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin päivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä aikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli ollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista, josta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.

Regel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella tullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt hänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin ja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut rikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle — hän oli ylimalkaan käyttänyt hyvin puheliaalta — että hänen oli matkaaminen yön läpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta olihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla, koska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli sentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt ollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän oli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä kello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan oli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut viinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt pakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari vielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut pahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko mies tavallisesti viinaan menevä.

"Sitä en minä voi tietää", sanoi Aksel, "minua on tässä suhteessa luottaminen pehtoriini".

Hawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä oudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan pormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä havainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies koko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon väkeä moittia.