Päivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen kasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas kalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa: "Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?"
Vaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: "Et, Jokkum, sitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut". Vaimo piti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi hänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.
Pormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei ollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta, miten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: "sinä valhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut", oli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes takasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt miksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut ja ottanut ei hän ollut mitään, mutta valhetellut oli hän jo ennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä silmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee hän uudestaan jotakin puolustukseksensa. Hänen laitansa oli ihan toinen kuin päivätyöläisen, hän oli vaan valhetellut vähän rouvansa hyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta päivätyöläinen oli valhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.
Niin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on paholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.
Slusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti Akselin luo ja sanoi: "Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se varastaa myös". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä mielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus oli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan kummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei hän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset puhuivat herra notariuksesta.
Ihmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä hänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja oli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin Neubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin voisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä onnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta leikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa kanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.
Tätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä; todistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja pormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin Pümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.
"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle", sanoi Aksel
Hawermannille, joka taas oli tullut sisään.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "eikö olisi parempi antaa hänen olla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot…"
"Ei", sanoi Aksel tylysti, "kellarissa on myös rautaristikot; minä tahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua".