Frida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen silmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin erilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä, kuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta ilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa suurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista, järkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja Pomukkelskopin vehkeille.
Aksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän vaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja Fridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa kiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan läpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt oli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus juoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan oli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät keskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin erillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.
Kaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa valvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa, toinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa lämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi kyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja sanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin lämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän jo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää niukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta oli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän kyllä tiesi parhaan keinon. — Akselissa oli kaikki puolinaista; hän ei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että hän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000 taaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan mitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä — että hän jo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat, sitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa oli tekemistä. — Taavetista ei hän mitään lausunut —, ei voinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita — uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut — ja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä Hawermanniin tuli — tässä hän nyt ensi kerran innostui — pehtorinsa kanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä hänelle sopinut.
Aksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa uumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi hän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida lähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.
Tuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen lepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona kellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa; he eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat rautakanget.
"Jokkum", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, "sano totuus".
"Ne on minulta ryöstetty", kuului vastaus.
"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?"
"Kuinka minä sen tietäisin?" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei tietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla aamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon mustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja uudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli pitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei hän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä, nuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä ottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.
"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin sano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille".