"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän sanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole niitä".
"Kuinka te tohditte", tiuskasi Aksel Hawermannille, "ilman minun käskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?"
Hawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä äänestä, millä se tehtiin: "Minä luulin", sanoi hän vihdoin levollisesti, "että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on karannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa".
"Eli myöskin antaa vihiä!" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin, ikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin kalliiksi asiaksi.
Niin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut, sillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti, hän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo kylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: "Mitä te sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta yhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään aamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin minä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä seurassa" — hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin — "ei ole tarvis minun kursastella", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja päivätyöläisen vaimo seurasi häntä.
Aksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen tiellensä: "Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet syypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän voi aavistaakaan".
Sepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta hänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta hevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän milloinkin toivoa voi.
Hevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.
"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!" sanoi Pomukkelskopp, "mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä, mikä sopii herralle, mikä palvelialle". Ja niin ratsasti hän tiehensä.
Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti: "Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi luottaa heihin keneenkään!"