Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin — kumminkin tässä silmänräpäyksessä —, mutta suorastaan tunnustamaan, että hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta, hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon, johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.
"Niin, sinulle", sanoi Aksel, "sinulle on hän kyllä tuleva vielä joksikin muuksikin".
"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.
"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".
Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä, sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".
"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".
"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen puolustuksensa".
"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla ja suurella riemulla edes takasin.
Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.
"Tunnen — tahi en — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt: minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö, todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".