"Oikein", sanoi Bräsig, "kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja menetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma".
Yht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja sanoi: "Miina, minun mekkoni!"
"No, nyt on hukka merrassa!" huudahti Bräsig.
"Jokkum, mikä sinun on?" huudahti rouva Nüssler.
"Äiti", sanoi Jokkum, "sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä matkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni", ja hän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin vakaisesti, että Bräsig huudahti: "Tuhat tulimmaista! Semmoista en ole sinä ilmoisna nähnyt".
"Ah, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "semmoinen on hän viime aikoina aina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen auta".
Ja Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen ullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä edestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.
Jokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä, kumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja sentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta taaksensa ja virkkoi: "Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu, niin voipi helposti ajaa nurin". Niin saapuivat he kello kolmen aikaan Pomukkelskopin luo.
Pomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä Kustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan avaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.
"Kustaa", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, "sinä olet ja pysyt kaiken ikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että kaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet".