Vuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja oli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat vaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli yön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja ajanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää jokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun laita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra oijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja onnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen saa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat muuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena, lohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se sapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.
Ihmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet parempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki muut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi onneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea ja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema, alku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu, syntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori rouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut sydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne sisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät häntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli iloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa hahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät tuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai lehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä ja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin, jolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt oli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan vaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat kirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja he antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he eivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille iltatähti.
Surun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista, mutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia kuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän lähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi siihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä pyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt häneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen sieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän enää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana olleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli kirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt, oli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena oli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa kuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi pyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja seisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea, ikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman ja sanomaan: "Kiitoksia, Regina kulta". Ja päivällispöytään valmisti Lovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin rouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen kanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin suru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa ei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä kestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen lähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä mitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan ollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä tekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan, jotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän tuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena oli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja ympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi kesä sille runsauden sarvensa: "Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut lähtevät, silloin lähdemme mekin", sanoi hän surullisena ja hänestä tuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen huoneesensa.
Hawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens antautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin tehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän tuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta helpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla oli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä ihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti mittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja sitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari Schulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava Lovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi hän, "sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen en osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen; kaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään kaavoja, minulla on kaavat päässäni". Ja Kurz vakuutti rakennuksen tulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta Hawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi, muuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz sanoi: "Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman, niin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat".
Siihen nyt suostuttiin, ja "arkitehti" Schulz, niinkuin hän itse kutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä lepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: "Seitsemän — seitsemän — viisikolmatta — viisikolmatta — Kurz — Hawermann — Kurz — Hawermann — tyhmyyksiä — tyhmyyksiä! — Tähän pitää hammasorsi — liian paljo painoa — pultti läpilyötävä — no, niin — kaikki valmisna — niin, nyt ulos! ulos!" ja niin lähti hän ja ajaa hyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä, kuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.
Rakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi sitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen, ainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta koska hän havaitsi, että "arkitehti" Schulz kaikin mokomin tahtoi sitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei hänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta rakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi siihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin ylimalkaan mahdollista oli.
Pümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan kirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus oli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon, ettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon vastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi, toinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti onni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti pienokaistansa Akselinsa käsiin.
Akselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa katsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka: hän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen vanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno, että tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin hän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden ihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa sentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi hän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä pienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen tästä "ilahuttavasta tapauksesta" kaikille tuttavillensa, vieläpä hevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä oli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin — "tuon tyhmän poika tolvanan" —, pastorin rouvan Gürlitzissä — "sen parittelian" —, ja rouva Nüsslerin — "tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen". Ja kun hän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa kummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet, sanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten ihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla edesvastauksellansa.
Ja Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa, toivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan sisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: "Aa, neiti Hawermann! Pyydän anteeksi", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.
Ja taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin kanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän nähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta, että rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti hän tuimasti: "Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa miellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!" Tämä oli sangen koomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja takaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von Brülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen ja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli lässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut paljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa tuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on saanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa hevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi myrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen miehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä asia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä nainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia, järjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa nuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.