"Hakoja? Hakoja?" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa laskevan pilaa.
"Niin, hakoja", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle, "tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää lohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan maan sen lisäksi".
Hän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi varsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin katkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.
"Minä en vouraa enää pappilan maata", lausui nuori herra.
Vanhuksen kädet vaipuivat alas: "Ette vouraa enää pappilan maata?" sanoi hän, "herra, se maa on meille niin paljo tuottanut… minä olen pitänyt siitä erityistä kirjaa…"
"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa".
"Herra von Rambow, se on mahdotonta…" "Kuulettehan, etten sitä enää vouraa".
"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki…"
"Mitä vietäviä!" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini. "Ikävystyttävä vanhus!" jupisi hän, "on aina oikeassa olevinansa!" ja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta niin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet, eivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois mielestänsä, että hän taas oli väärässä.