Myöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen, epämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa pitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti maata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena ylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan munteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä tervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin varsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen olisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt. Hän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi kaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän kotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: "Ukolla ei ole enää mitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!"
Ja Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: "Niin, mitä pitää meidän nyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin".
"No, veikkoseni", sanoi Didrik, "kun herra käskee…"
"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä".
"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän totella".
Niin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu ja seisoi kolme päivää kuhilaissa.
"Herra pehtori," huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus oli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: "Huomenna ajamme rukiinelot sisään".
"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut pilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä, muutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä".
"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen ajamista järjestettäväksi?"
"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän takaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen latoon, toiset ohrahuoneukseen".