"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen nähnyt…"
"Bräsig, punnitse sanasi!" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.
"On — on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz", lopetti Bräsig lauseensa varsin tyvenellä mielellä.
Fritz ratsasti kartanolle.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "voimmehan mennä sisään ja katsella tätä kaunista järjestystä tuolta akkunastakin".
"Minulle yhdentekevää", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, "joko olemme siellä tai täällä".
He menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon parsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat, että heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset valittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä talvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina ollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri kartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa käskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien etunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät hiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat, sillä aikaa oli heillä nyt kyllä.
"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo", sanoi Bräsig, "koko kartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään värähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista ennen nähnyt".
"Minusta ei se ole hauskaa", sanoi Hawermann "minä näen turmion tulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa kaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä hän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee sääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta rouvaansa!"
"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja lapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka lepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?"