"Aksel", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, "mitähän tämäkin merkitsee?"
"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen ratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni, seurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin perästä".
"Jumalan kiitos!" huudahti Frida, "ettei mitään vahinkoa tapahtunut.
Mutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?"
"Kyllä", sanoi Aksel, "minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. —
Triddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä".
"Ymmärrän", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.
"Aksel", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, "miten on sen laita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään kartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa".
"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin; mutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan järjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa".
"Ja onko Hawermann niin tahtonut?"
"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä; minä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini hallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa tämän elonajon ilman hänen apuansa".
"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää".