"Kanaseni", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin nuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja kukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa onkeensa kirkkoherran paikkaa; "Kanaseni", sanoi hän, kun Gottlieb viimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta kasvoiltansa, "Kyhkyseni", sanoi hän, "me valitsemme tämän; hän on tyhmin".
"Kun vaan olisi", sanoi hänen rakas vaimonsa, "kuinka voi toinen pöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?"
"Kyhkyläiseni", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa rakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden että hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin saarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli: "antakaa anteeksi vihamiehillenne". "Kanaseni, ensimäinen, tuo punanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo kauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä; ja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen pikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän kysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot olivat hajoomaisillansa. — Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin poika on meidän miehemme".
"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan", sanoi Kananen.
"Minä en laske väärin", sanoi Pomukkelskopp, "herra von Rambow ja Nüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies ei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei minun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on minun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä penniäkään enempää!"
Ja niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki äänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti isäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he luulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.
Ja Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo molemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa kirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia toiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti sisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään koskenut. — Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa uida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä tullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen rasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin pitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa. Siihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän, olihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai hän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin pieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää, johon sai toivonsa perustaa.
Liinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja rouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta: täällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla virkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä kyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin vyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti käsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi lankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina ja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai osansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa syytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin peräytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana kuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.
"No niin", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä syliinsä, "Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä viettää, minä olen valmis".
"No", sanoi Bräsig, "pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja
Liina ovat, luullakseni, myöskin valmiit".