"En! — Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?"
"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta istukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta".
Hawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin pastorin rouvan kanssa.
"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?" sanoi pieni rouva
Behrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.
"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja kunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa".
"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!"
"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut kestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on menettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni, sitä en voi minä kestää".
"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?" kysyi pastorin rouva ja katseli häntä oikein vilpittömästi silmiin.
"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen rouvansa", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli, sortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein lopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt, oli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina mennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä, hän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä puristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä taisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.
"Oo", huudahti hän, "jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat satuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet minun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva kulta!" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.