"Kaarlo", sanoi Bräsig taas, "hyvä omatunto on toki hyvä asia vanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että nämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat yhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha toverini!" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.

"Bräsig", sanoi Hawermann, "älä rasita enempi minun sydäntäni, se on kyllä raskas jo muutenkin".

"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla? Sinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä kuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se onneton sattumus tuon perhanan — ei, siitä en minä aikonut puhua; minä tahdoin sanoa — — Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah! omastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon kanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä on semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen, että hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta minun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen kortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin omatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka, niinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun kysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin ottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan saa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja niin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet asumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja se huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin, sillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin, kiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä. Siitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen minä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin toukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen, muutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme huviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo pappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan joutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo — Jumalan kiitos! — kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on hänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa nähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa hänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja tulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin kuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses, Kaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä, Kaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras pala koko paistista". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli sikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka tahtoo saada lastansa viihdetyksi.

Kuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa rikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen ystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii paremmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa soveltuu ystävyys paremmin yhteen.

Heidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla tuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään valoon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta loistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää vastaan:

Was hat man dir, du armes Kind gethan?

Bräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti silmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina sydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä, nuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja nuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi hiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa kuiskattavan korvaansa: "Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä olen sinun lapses — eikö niin? — Sinun rakas lapsesi?" —

Hawermann laski kätensä lapsensa uumille. "Isä, isä!" huudahti Lovisa, "me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on Jumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua minusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun päivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt olet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta? Pitäisikö minun nyt jättää sinut?" — ja hän veti isänsä luoksensa ja virkkoi hiljaa: "Sinun nimesi on minun nimeni, sinun kunniasi on minun kunniani, sinun elämäsi, on minun elämäni". —

Paljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa kamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään ilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä haastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa, ja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.

Alhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää. Pastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas hyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni oli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse oli — herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön povessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun hän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja haavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa ottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys runtelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen katkerimpaan itkuun.