Samana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle todenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli Pümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun asia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon hän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat yhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa. Hän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä, jolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät sujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti paperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja hänen lapsensa oman onnensa nojaan.
Lovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan palvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä ja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi päiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin aurinkoa, joka teki laskua länteen: "Sinne mua kuollessaankin haluin vielä viepi", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi kasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon viimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen ahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät katkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet eivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.
Kun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa hänelle vastaan: "Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä, että tulette, täällä — ei, ei täällä — Pümpelhagenissa on kamalia tapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä — meidän Yrjö tuli eilen illalla yht'äkkiä sairaaksi — hän on houraillut — ja minä annoin noutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa — ja hän kertoi kamalia asioita — s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla vastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että — ah, tulkaa sisään, täällä vetää niin!" ja niin puhein veti hän Bräsigin tupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset sanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja oli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua omasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että Hawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita oli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa, ettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän katsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska. Niin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi suoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi sentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.
Hän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä kaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein aikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri Rührdanz ilmotti: "Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä hän siihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä matkaan teidän kanssanne, herra pehtori".
Bräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka voi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he matkaan.
"Rührdanz", kysyi Bräsig, "mitä te kiusasta puhuitte?"
"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä minkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä pienimmällä asiallakaan heidän puolestansa".
"Kuka on sen teiltä kieltänyt?"
"No hän, meidän isäntämme Pomukkelskopp".
"Perhanan jesuviitti!" sanoi Bräsig itseksensä.