Hawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän silloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan, jossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä, silloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten lepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja yksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus; ja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena hänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa hyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän ilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa hyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi nyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt tehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut milloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt hänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän joka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka päivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa pienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä? Hän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä sanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan hiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos Lovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden velassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin…! Jumala on kai tuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen, että ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen toisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.
Tänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen lapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli sama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli mennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien välistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion lainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa komentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin soittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään mentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä juuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin tällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun sijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli tappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä ja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli ilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä viileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.
Se maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja keltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät lavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut maan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta, juuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen tempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin, kuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin olisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan köyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita ei ole semmoinen, se näyttää vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle aina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat pellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla leviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy kirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä jono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty samassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja minne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta, jonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita ei ole semmoinen, mutta se näyttää siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä näkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti sydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten leikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin levollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli hän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi ja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle, ja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa — heidän välinsä oli melkein tuttavallinen — sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana suinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli Hawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi pitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos usein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä itseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän kuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin muutos tapahtuva.
Kun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla vaunuilla kartanolle. — "Herranen aika, johan nyt tulivat!" huudahti hän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.
Kamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa; heidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa raitista maailmaa.
"Hyvä Hawermann", sanoi hän, "me tulemme tosin liian varhain, mutta minun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin luullut. — No, kuinka täällä voidaan? — Onko kaikki valmisna rouvasväkeä varten?"
"Kaikki on kunnossa!" sanoi Hawermann; "mutta minä pelkään, että herrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä".
"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa ja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel", sanoi hän, kääntyen poikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa seisoi hänen vieressänsä, "sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja sisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta" — tässä teki hän heikon yrityksen, vetääksensä suutansa nauruun — "et sinä kuitenkaan väliä pidä".
"Isä kulta, minä…" sanoi poika vähän hämillään.
"Jätetään se asia, poikaseni", sanoi isä ystävällisesti. "Tulkaa, herra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana".