"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi katsot — sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi — niin jään minä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun vatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona, eiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa". Niin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä, sisään: "Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no, siellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein kumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja vaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä: 'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja vaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni, ja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen työhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa koko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen tänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat, ja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas olen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan iltapuolella!' — Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle, etteivät voi tulla ilman sinua toimeen".
Niin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli hän taas näkyviin: "Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa — niin puolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli toinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä — ja siinä seisoivat nuo vanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa, kuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan rehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan arvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän vielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille, ja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt täytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka leivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville puhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat päivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta! No, hyvästi nyt, Kaarlo!" ja nyt hän lähti vihdoinkin.
Tämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista kertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä siitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet saattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin pahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan äreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel joutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut hyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin, ja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti nyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen hyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas takasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja hätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille nurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa, naurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta. Hawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä ja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi että jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat isännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu vielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.
Aksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig oikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon korjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan puolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille vasta-alkaville: "Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on teillä hädässä jotakin!"
Neuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa hankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi ja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat näkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja niin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat päivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien lähtevän talosta: "Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään". Ja vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: "Katso, naapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja viallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?" Ja niin oli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se tullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei ollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen johtunut. — Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit, ja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset. Työväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta taloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen soppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut — kukaan ei teettänyt mitään — ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä hänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran siihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan, päivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri, ja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän meni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä sain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. — Se oli päivällisatria.
Semmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät ihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä. Hyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa oleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan lusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa ja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne ovat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee myös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta kukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla, silloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois tältä pellolta, sillä kirjotettu on: "Heidän hedelmästänsä te heidät tunnette".
Moni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta omasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja arentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni muu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä näinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti putosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja istuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he parhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta. Ja Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä; jos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he lainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja vilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä oli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja nyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän tarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta. Mutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut ihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän sanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli, täytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.
"Karjaanne", sanoi Slusuhr hävyttömästi, "sen minä myönnän, mutta väkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne juoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun me ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa pappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden suuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin nuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin".
"Jaelkoon! jaelkoon!" sanoi Pomukkelskopp "minä en tahdo estää ketään tekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja rahaa ei minulla myöskään ole".
"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit", sanoi Taavetti.