"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa leikitellä ampuma-aseiden kanssa".
"Te olette vanha…"
"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen, ruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen tässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt".
"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun käskee, sen teen minä".
"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän herraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa — onpa hän jo ennenkin ampunut — mutta te…?" ja Hawermannia muistellessaan kiivastui hän: "Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi onnettomuutta toimeen saaneet?"
Ja rouva Nüssler tulistui myöskin: "Vait, Bräsig, vait! Siitä asiasta ei hiiskaustakaan! — Mutta teidän pitäisi hävetä, Triddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja ihmishengestä".
"Mitä?" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, "äiti, aikooko hän ampua ihmisiä?"
Ja Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata sanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta niin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi kainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin taskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui pontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä jalkaansa yli tämän talon kynnyksen, "Ei olekkaan tarvis", sanoi Bräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita Fritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin maantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa, silloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille kunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan keisarin arvonimet voineet vertoja vetää.
Onneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon välittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään aamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina parhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen, ettei hän millään ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin kanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan valloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä ja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei oikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen omituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi hän hyvin riitainen mies.
Kun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet uneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki oli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: "Rouva Nüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta myöskin että ennen kurki kuolee kuin…"