"Sangen huonosti hajoteltu!" sanoi Bräsig. "Hyvästi, sonnitetun pellon pitää näyttää kuin samettimatto", ja rupesi kepillään tyrkkimään sontamöhkäleitä.
"Ei haita mitään", sanoi Kurz, "sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa, se on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria".
Mutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli hämmästyneenä ympärillensä.
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bräsig, "mikä nyt on?"
"Taivaan pyhät!" huusi Kurz, "johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan minun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan renki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin sen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka! Hajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?"
"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko", sanoi Hawermann, "semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille lannan hinnan".
"Mitäpä vielä!" huudahti Kurz. "Tämä on leipuri Wredowin pelto, hänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä jättää sen tekemättä!"
"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä", sanoi Bräsig hyvin levollisesti, "vedättää lantansa toisten pellolle!"
"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?" huusi Kurz, "mutta mitä pelastettavissa on, on pelastettava", ja samassa juoksi hän rajalle ja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle pellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän hengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti ihan kalpeana: "Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle! Kun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini — ystävät, minä pyydän teitä, pitäkää minusta kiini, — muuten tapahtuu onnettomuus!"
"Luottakaa kokonaan minuun", sanoi Bräsig, "minä pidän teidät pystyssä", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.