"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle: tähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa".

"Mitä?" kysäisi Hawermann pikaisesti, "oletko sinä ollut hänen luonansa?"

"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?"

"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette käyneet, sitä en tiedä".

"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne kaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää niitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että meidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä loukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta, Kaarlo, ajat! Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos tämmöisenä aikana ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole naapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa; mutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei tietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi hän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte sitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän. Mitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän, mutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule hullua harmaammaksi!"

"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?" kysyi Hawermann.

"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa tunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt kutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä, mutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin tulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä voisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua ystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle, miten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että sinä voit hyvin — Jumalan kiitos! — kysyi hän Lovisan tilaa, ja kun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin iloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta tässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä naisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti talouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta; mutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala nähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo, silloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen käteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei saa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän saattaisi tulla pulaan — ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta ne olivat mahdollisesti etäällä — silloin voi hän kutsua minua, sillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös, Kaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin ja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua kohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja hän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen huoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen minulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen olento se olikaan!"

"Niin, niin!" sanoi Hawermann, "minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö rouva sinulle mitään vai valittanut?"

"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja kun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä minuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin nuorelta herralta on kuullut".

"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa rahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa eikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut oikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole myöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin ollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi, ja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen. Mutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen talouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot auttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä mielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen talouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä vaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä, jos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan, joka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä kalastaa!"