"No, Kristian, mikä sinun on?"
"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii toisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he voivat sen pahaksi panna".
Ja Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta jos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin kanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän puolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä voitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja Bräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät. Niin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama — kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset ja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo, että hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen ruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?
Niin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä riemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet hauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä tiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja ja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja tanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä turvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan kompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut luvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi lukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin säästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig häntä muutamilla taalereilla auttaisi — eikö hän sitte voisi kosia tätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset silmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa liehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan, että ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann, ja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä alapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.
Niin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet keijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger ja muut soittoniekat lähtivät kotia — vanhukset olivat jo aikaa menneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli jokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja jokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä olivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden täytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.
Luku 42.
Kun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä auttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina enkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on sentähden julkisella huutokaupalla myytävä. — Toiset ihmiset pitävät myös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla ei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti. Pomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja verensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä esi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan kuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa pistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.
Sunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla varhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa ja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään syviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja tuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta mihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan oli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin suuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan aavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin epävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta, joka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä oli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että pieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun, sitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään sanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt matkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä, jotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta, sillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe ja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini ja puheli itseksensä: "Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät kumminkaan voi estää huonetta raukeemasta". Ja kun hän akkunasta näki Fritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan, antoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: "Ja tuosta nyt riippuu koko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt Hawermannin koulua. — Niin, Hawermann! Hawermann!" huudahti hän ja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen lumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään hetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin menneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan yhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät väisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä samaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja huutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? — Ja mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä eivät peikot välitä — mitä huolii peikko rakkaudesta:
Hänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja ilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. — Eihän herra ollut kotona, sanoi Frida. — Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta herra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella armollista rouvaa.
"Minä tulen heti", sanoi Frida.