"Koko joukkio on ajettava pois!" sanoi Willgaus.
"Ei, lapsukaiset!" sanoi ukko Brinkmann, "älkää. käyttäkö väkivaltaa alaikäisiä lapsia vastaan!"
"Niin", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä ja kuori perunia päivälliseksi. "Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja Kustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle Schultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata jakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja, Willgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja housujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko pitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia vastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä".
"Äiti, sitä sanon minäkin", sanoi Rührdanz. "Ja minä tahdon sanoa teille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki väki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta puhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna lasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin paaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta".
"Niin", huusi tuo roteva akka uunin takaa, "puhua ja puhua! Te juotte päänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita sitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme me, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on kyllä vielä olemassa".
Niin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.
"Bernhard", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, "asia voi saada pahan lopun".
"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia ajetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla mitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään papereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa, niin eivät ne suinkaan ole kauniita".
Rührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä; mutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä oli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja sinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui hänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään kuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine monimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että hänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin anturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella tiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat armaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta hyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa heidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset porvaripaalit. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän kiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia poroporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla vihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä pähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään aamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui kyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.
Minun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan kaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen minä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on kulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä päin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille Grammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin, juomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa veljestyä.