"Sitä emme ole", huusi Smidt, "teiltä emme ryöstä edes neulannuppia, ja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän pitää tehdä".
"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä kärsiä, heidän pitää pois", sanoi Kapphingstin vaimo.
"Hiljaa, lapset!" sanoi Rührdanz, "kaikki pitää käydä säännöllisesti.
Että viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on
vieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille.
Kaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä".
"Rührdanz on oikeassa", kuului nyt joukosta, "ja Kustaa, te saatte mennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha Jokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa", ja nyt asettuivat muutamat tälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin — oikein juhlamarsissa.
Pomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen, hän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: "Herran Jestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin käy"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: "Hyvät ihmiset, olenhan minä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan".
"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan", kuului eräs ääni joukosta.
Salla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin tanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu lämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti paljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä vaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä, hiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski kiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä pahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin vaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata päätä jäniksen poikana.
"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!" huudahti Willgaus, "lyö häntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö häntä toki käpälille!"
Kylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä irrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän vaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.
"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole ensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun…"