"Armollinen rouva", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko puhumaan, "elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän ei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy päiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä, enkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni tuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua. Toisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt käskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä työtä".
"Niin, armollinen rouva", astui nikkarimies taas esille, "ja sentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos ei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka kohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on jotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä, herjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän lapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra Triddelfitzillä ennen oli tapana".
"Se ei saa tapahtua!" sanoi Frida.
"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian puoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti kahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja maltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran järkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen kelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään maanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho häneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin paljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä ja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo myydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme".
"Emme", huudettiin nyt sikin sokin, "häntä emme ota".
"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei meidän ole tarvis ottaa isännäksemme".
Isku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan sydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä mainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli levinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski niin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi: "Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra ratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää enää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon ilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata teille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa — tavalla tai toisella" — lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi tuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku ahdistava ajatus. "Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on muutos tapahtuva".
"Se onkin yhdentekevä".
"Sitte onkin asia oikeassa".
"Me kiitämme suuresti".