Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.
Frida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän tuli sanoihin: "Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt on hän myös ruvennut konnaksi", heitti hän kirjeen lattialle ja väänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa ja huusi: "Se hän on! Se hän on!" — Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan edessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja luki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän vähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin varjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään häikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja kuvan alla oli kirjotettu: "Petetyt! Oman veljen pettämät!" ja sen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei voinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle oli kirjotettu: "Konna!" — Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki kadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse syypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli rakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! — Apua! apua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein alttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi auttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne nimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin hän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja näköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja Taavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin tahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui kutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja hädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan, nimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä kuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.
Ja nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:
"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!"
Ulkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta; nuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.
"Armollisin rouva! Jumalan tähden!" huusi Karoliina Kegel, "sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?"
"Anna minun mennä!"
"Ei, sitä en tee!" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.
"Ihmisen sydän, ihmisen sydän", jupisi nuori rouva raukka yhä itseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän välittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen jalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä huomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!
"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte", sanoi Karoliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä hänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja kysyi: "Mihinkä?"