"Tule, lapseni", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen, "huomenna on myöskin päivä, ilopäivä", ja pastorin rouva suuteli häntä. "Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman nuoruuteni uudestaan!"

He menivät.

"Herra von Rambow", sanoi Hawermann.

"Miks'ei vaan Frans?" kysyi tuo nuori mies.

"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä ylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä…"

"Minä en voi levätä", puuttui Frans puheesen.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun lepoaikani ja yöuneni on mennyt" — hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen ja katseli ulos ilmaan, — "Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi ahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu oloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään Laubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia asuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo, pidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa". Ja niin puhein lähti hän.

"Mutta mikä oli syynä, rakas appi", sanoi Frans, "että minä tapasin teidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti matkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt, päivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin paljo toimimista — minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin —, niin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne. Mutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne saavuin — niin, minä tahdon sen tunnustaa", — ja hän nauroi hieman — "täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi. Ja niin tapasin minä teidän vielä valveilla".

"Ah", huokasi Hawermann, "syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui Pümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli täällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän välttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te… sinä olisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki selvillä".

Ja nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi kaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun toivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja paras seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan rehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen varansa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin myös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä välikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan kuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä järkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut ainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.