"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".
"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"
"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä
Bräsigin tarkotus oli.
"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".
"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana. Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"
"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".
"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".
"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa. Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä. Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas — oikea nauta eläimeksi — takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen — enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".
"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".
"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".