"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun puolestani joutsenen untuvia".
"No, mitä te tarjootte niistä?"
"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista — siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa — puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".
"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte itsellenne".
"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään veijarille".
"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa, tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä, jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".
Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan; herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä hänelle — sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen, erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla on sininen korkki".
Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te, Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te, Pomukkelskopp", — ja hän polki häntä taas — "te ette tätä nykyä tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".
"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen, "jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".
"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"