Hyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän oli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata voileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi itseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa pappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras avu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron voileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: "Hitto vieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä puolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se ei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy kävelemässä. Minun omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti repeisi, minun omakseni on hänen tuleminen!". Ja niin istui hän puutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta kuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt, että Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta! Mutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi maahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän sen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: "Minä tädistäni viisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli! Minun omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi meidän rakkauttamme, se on selvä asia. — Hyvä! Ilman kamppailua ei Lovisaa voiteta; minä tahdon — — niin, mitäpä tahdon minä?" Ja ennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi juoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän rohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki hän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: "Minun omakseni pitää hänen tuleman!" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut, niin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet tiellä ja sanoneet toinen toisellensa: "Mitä vietäviä? Tuossahan on paholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori Hawermannin herneen sekaan!"

Niin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti häneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria kohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti häntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi hänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja kysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila tykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen kauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti yksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka hänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa kummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut; se luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja metsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista, vaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava, kun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin, kahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin jäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä silmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa — puistoa, sanoi hän, ei puutarhaa — sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa tähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä sukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän vanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi nauruansa pidättää.

"Triddelfitz", sanoi vanhus, "ettehän toki niin tyhmä ole, että rupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?"

Voi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli varma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja asunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja koska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa, niin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja nyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui sohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin porsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia. Hyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin olisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään pahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin hapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen suudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui hämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona ovesta.

Fritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki yhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä, mutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin pappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan tästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat katkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla on rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä kaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli hänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä sappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden, aina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme naimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin usein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta hän — meidän Fritz parkamme — sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä kaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.

Minä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän saakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja näppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi asian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen pöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut oikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän kumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se kuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää minusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä, kannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli todellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena; eikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin Mari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa, hän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.

Ihminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se on liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka rakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt Fritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen kiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi hänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa, jokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona, josta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa hän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän väijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa perille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti, sillä — piru tiesi, mikä häntä riivasi — juuri kun Lovisa ei mitään ajatellut, tahi kun hän ajatteli — no, me tahdomme sanoa, Fransia, silloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali Ziethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje ylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain eteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi kaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä hän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena, jonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin ja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin laita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein mitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi korvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset, laski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän siellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa kutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan. Kun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat suusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli pehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma isä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa kysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat hänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa kerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä salamoita, hän huudahti pari kertaa "haa!" nauroi sitte hirmuisesti, tarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi päistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. — Ja kun Lovisa aukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:

Ainokaiselle.

Kun hopeelta hohtavana
Kuu pilvistä pilkistää,
Yön hetkenä ihanana
Valo taivaasta tirkistää,
Kun lampi nukkuvi illoin
Ja rauhaa huokuvi vaan,
Mä muistan sinua silloin
Käyn lempeä kuiskaamaan.

Kun kuljet sä ilomielin,
On rakkaus johtajas,
Mä jälissäs aina vierin,
Oi kultani armias!
Vaan heti haihtuvi lempi,
Kun lähdet sä täältä pois,
Ja tuskan' on tulisempi,
Kuin arvata kukaan vois.