Sinun omasi.
Kun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa. "Senkin — —! Senkin — —! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme makaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä sinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää sinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut käsiini!"
Seuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan ja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän linkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos akkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki puutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen asti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän; seisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa "Hän viittaa kai Hawermannille", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta pastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen merkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei tullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. — Hyvin suuttuneena meni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja pastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa joutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa, että hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että hänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt niistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.
Kolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.
Päällekirjotus: Omalleni, jonka sallimus on minulle määrännyt. Alkukirjotus: Minun pimeän sydämeni aurinko!!
Tunnetko helvetin tuskia? Minä kärsin niitä toispäivänä iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin paperileijani; juuri aioin minä viheltää kolme kertaa, niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha nauta Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle; mutta mitäpä vielä! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut, sinä olit tiessäsi. Mutta kuuleppa nyt! Tänään illalla juuri kello puoliyhdeksältä, kun minä olen piimäni syönyt, olen minä sovitulla paikalla; tänään on lauvantai, pastori tekee saarnaansa ja lohikärme siivoo huoneita; tilaisuus on otollinen ja seljaispensas tuolla peittää meidät (Schiller!). Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) rakastajasi sylissä, joka mielellään myisi kaikki, mitä hänellä on kallista, ostaaksensa sinulle jotakin, josta sinä pidät.
Oi iloa, sun nähdä saan!
Siks menen ensin makaamaan,
Kaiken halun, kaiken huolen
Syöksen tyyneen virtaan tuonen,
Ja kun taas kultani nähdä saan,
Jos ei virta mua niele vaan,
Niin silloin menen mä, kultaseni,
Mä tiedän sun huomenna näkeväni!
(Alku on minun tekemäni, keskikohta Schillerin ja loppu erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)
Kaipauksen tuskilla omasi.
"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin, ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!" huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua siitä voi estää!"