"Te ette ole viisas, Bräsig".
"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen, hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".
Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? — Mutta Bräsig ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman; sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".
Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on, — mutta kummallista on se kuitenkin!"
Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää, valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan perästä ojalle asti.
Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.
"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla minulle avuksi".
"Miks'en? — Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä ryntään esille".
"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen — mutta mikä! Malttakaapa! Kun minä huudan: 'Philistealaiset sinun päälles', silloin hyökkäätte te hänen kimppuunsa".