"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?"
Frits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista ammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:
"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen, olemmehan me matkalla Belgiaan!"
Vihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.
"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian", sanoi hän ukko Swartille, "ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista tepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka sen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?"
"No, se on hyvä", mutisi Swart.
Toisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.
Ukko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha tapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman, että ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin näki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne hajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään tahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan räätälin sanovan:
"Pure pää poikki!"
Ja Witt puri.