Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja minun kuullen! Onko hän unhottanut minut, vai?"
Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.
—- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan sanani todellakin epäselvät.
— Ensi kertaako hän laulaa?
— Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne, vastasi Lukeria.
Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään. Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi, Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.
— Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.
Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt, surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua. Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, — se oli nyt selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon.
Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?
Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.