Mitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja menoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä sanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upseeri"! Mutta minä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä tottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli kaikista kalliinta?
Mitä minä nyt teidän laeistanne? "Minä asetun erilleni".
Sokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa paratiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, — mutta vähät siitä!
Kaikki olisi saanut ollakin sillä lailla, kaikki olisi jäänytkin sillä lailla. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin olisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme. Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista rakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain katsellut toiselta puolen katua… Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain kerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, — yhden silmänräpäyksen vain! — katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä katseesta vain hän ymmärtäisi.
Vitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, — siinä onnettomuus. "Onko pellolla elävää ihmistä?" — huudahtaa sankari venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari olekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää maailmaa. Aurinko nousee, mutta — katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain — kuolleita. Ihmisiä vain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä — siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa toisianne!" — kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin odottamassa häntä… Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään pois, kuinka minun silloin käy?
End of Project Gutenberg's Kahden sydämen salaisuudet, by F. M. Dostoyevsky