— Voi hyvä Jumala, kuinka toisin tuo kaikki on! — huudahti taas rouva
Hohlakov.
— Aleksei Fjodorovitš, sanokaa te! Minua kiusaa halu saada tietää, mitä te minulle sanotte! — huudahti Katerina Ivanovna, ja kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmistään. Aljoša nousi sohvalta.
— Ei tämä ole mitään, ei mitään! — jatkoi Katerina Ivanovna itkien. — Tämä johtuu tilapäisestä heikkoudesta, viime yöstä, mutta kahden sellaisen ystävän rinnalla kuin te ja veljenne minä tunnen, että minulla vielä on voimia… koska tiedän… että te kumpikaan ette koskaan jätä minua.
— Valitettavasti minun täytyy kenties jo huomenna lähteä Moskovaan ja jättää teidät pitkäksi aikaa… Eikä tätä, paha kyllä, voi muuttaa… — lausui äkkiä Ivan Fjodorovitš.
— Huomenna Moskovaan! — sanoi Katerina Ivanovna, ja hänen kasvonsa vääntyivät yht'äkkiä. — Mutta… mutta hyvä Jumala, kuinka onnellista se on! — huudahti hän äänellä, joka oli silmänräpäyksessä kokonaan muuttunut. Silmänräpäyksessä olivat myös kyynelet kadonneet hänen silmistään aivan jäljettömiin. Nimenomaan juuri silmänräpäyksessä oli hänessä tapahtunut ihmeellinen muutos, joka suuresti kummastutti Aljošaa: äskeisen loukatun tyttöraukan sijaan, joka oli itkenyt jonkinmoisen tunteenpurkauksen vallassa, oli äkkiä tullut nainen, joka täydellisesti hillitsi itsensä, vieläpä oli erittäin tyytyväinen johonkin, aivan kuin olisi äkkiä ilostunut jostakin.
— Oi, ei se ole onnellista, että minä menetän teidät, ei tietenkään, — korjasi hän tavallaan äskeistä puhettaan ja hymyili kohteliasta hymyä, — sellainen ystävä kuin te ei voi sitä luulla. Olen päinvastoin onneton menettäessäni teidät (hän syöksyi äkkiä rajusti Ivan Fjodorovitšin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä kiihkeästi). Mutta onnellista on se, että te itse persoonallisesti voitte nyt kertoa Moskovassa tädille ja Agafjalle koko minun asemani, koko minun nykyisen kauhean kohtaloni, täysin avomielisesti Agafjalle ja säästäen rakasta tätiä, niinkuin itse sen kyllä ymmärrätte tehdä. Ette voi kuvitellakaan, kuinka onneton olin eilen ja tänä aamuna, kun en tietänyt, miten kirjoittaisin heille tämän kauhean kirjeen… sillä kirjeessä ei tätä voi mitenkään esittää… Mutta nyt minun on helppo kirjoittaa, koska te olette siellä heidän luonaan ja selitätte kaiken. Oi, kuinka iloinen olen! Mutta iloitsen vain tästä, uskokaa taaskin minua. Teitä itseänne ei minulle tietysti mikään voi korvata… Riennän heti kirjoittamaan kirjeen, — lopetti hän äkkiä ja astui jo askelen lähteäkseen huoneesta.
— Entä Aljoša? Entä Aleksei Fjodorovitšin mielipide, joka teidän niin välttämättömästi piti saada tietää? — huudahti rouva Hohlakov. Hänen äänessään oli pisteliäs ja vihainen sävy.
— Minä en ole unohtanut sitä, — pysähtyi Katerina Ivanovna äkkiä, — mutta miksi te olette minua kohtaan niin vihamielinen tämmöisellä hetkellä, Katerina Osipovna? — lausui hän katkerasti ja kiihkeästi soimaten. — Mitä minä sanoin, sen myös vahvistan todeksi. Minun on välttämätöntä saada kuulla hänen mielipiteensä, vieläpä enemmänkin: minä tarvitsen hänen ratkaisuaan! Mitä hän sanoo, niin tapahtuu — niin suuressa määrin minä päinvastoin himoitsen kuulla sanojanne, Aleksei Fjodorovitš… Mutta mikä teitä vaivaa?
— Minä en ole koskaan luullut, minä en voi sitä kuvitella! — huudahti äkkiä Aljoša surullisesti.
— Mitä, mitä?