— No, Karamazov vai mikä se nyt oli, minulta menee aina Tšernomazov… — istuutukaa, mitä hän kiskoikaan teidät pystyyn? Jalaton rouva, sanoo hän, jalat kyllä on, mutta ovat pöhöttyneet kuin kaksi ämpäriä, mutta itse minä olen kuivettunut. Ennen minä olin hyvin paksu, mutta nyt olen kuin olisin neulan nielaissut…
— Me olemme yksinkertaisia, yksinkertaisia, — kuiskasi alikapteeni vielä kerran.
— Isä, ah isä! — lausui äkkiä kyttyräselkäinen tyttö, joka oli tähän saakka istunut äänettömänä tuolillaan, ja peitti silmänsä liinaan.
— Narri! — tokaisi ikkunan luona oleva tyttö.
— Näettekö, millaisia sanomia meillä on, — sanoi äiti levittäen kätensä ja osoittaen tyttäriään, — aivan kuin pilvet kulkisivat. Kun pilvet ovat menneet ohitse, niin sitten taas on toinen ääni kellossa. Ennen, kun me olimme sotilassäätyä, kävi meillä paljon tällaisia vieraita. En minä sitä, hyvä ystävä, vertaa asiaan. Mikä mistäkin pitää ja sillä hyvä. Diakonin vaimo tulee silloin ja sanoo: Aleksandr Aleksandrovitš on mies, jolla on kultainen sydän, mutta Nastasja Petrovna, sanoo, se on helvetinsikiö. No, vastaan, kuka jumaloi ketäkin, mutta sinä, niin vähäinen kuin oletkin, haiset jos pöyhöttää. — Mutta sinua, sanoo hän, täytyy pitää kurissa. Voi sinä lemmon kekäle, sanon hänelle, ketä tulitkaan opettamaan? — Minä, sanoo hän, päästän sisään puhdasta ilmaa, mutta sinä saastaista. — Kysy sinä, vastaan hänelle, kaikilta herroilta upseereilta, onko minussa saastainen ilma vai muunlainen. Ja niin se on minulla siitä asti sydämellä, että tässä näinä päivinä istuessani tässä, niinkuin nytkin, näen, että sisälle on tullut se sama kenraali, joka kävi täällä pääsiäisenä: mitä, sanon hänelle, teidän ylhäisyytenne, voiko jalosukuinen rouvashenkilö päästää sisälle puhdasta ilmaa? — Niin, vastaa hän, teidän pitäisi avata tuuletusruutu tai ovi, siksi juuri, että ilma teillä ei ole raitista. Sitä samaa muutkin! Miten minun ilmani on heille niin nenään käynyt? Pahemmaltahan kuolleet haisevat. Minä, sanon hänelle, en saastuta teidän ilmaanne, vaan tilaan kengät ja menen tieheni. Ystäväiseni, rakkaani, älkää soimatko omaa äitiänne! Nikolai Iljitš, isä-kulta, enkö minä ole ollut sinulle mieliksi, eihän minulla muuta olekaan, kuin että Iljušetška tulee koulusta ja rakastaa. Eilen toi omenan. Antakaa anteeksi, ystävä-kullat, omalle äidillenne, antakaa anteeksi minulle ypöyksinäiselle, vai onko teillekin minun ilmani käynyt vastenmieliseksi!
Ja onneton mielenvikainen alkoi äkkiä ääneensä itkeä, kyynelet tulvahtivat virtanaan. Alikapteeni hyppäsi nopeasti hänen luokseen.
— Äitikulta, äitikulta, rakas ystävä, älähän nyt, älähän nyt! Et sinä ole yksinäinen. Kaikkihan sinua rakastavat, kaikki jumaloivat! — ja hän alkoi taas suudella hänen molempia käsiään ja alkoi hellästi silitellä kämmenillään hänen kasvojaan. Sitten hän sieppasi lautasliinan ja alkoi äkkiä pyyhkiä hänen kasvoiltaan kyyneliä. Aljošasta tuntui, että alikapteeninkin silmissä kimalteli kyyneliä. — No, näittekö? Kuulitteko? sanoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Aljošan puoleen ja osoitti kädellään onnetonta mielenvikaista.
— Näen ja kuulen, — mutisi Aljoša.
— Isä, isä! Ihanko sinä tosiaan hänen kanssaan… Älä välitä hänestä, isä! — huudahti äkkiä poika nousten seisomaan vuoteessaan ja katsellen palavin silmin isäänsä.
— Lakatkaa jo lopultakin ilvehtimästä ja tekemästä tyhmiä kujeitanne, jotka eivät koskaan johda mihinkään!… — huudahti Varvara Nikolajevna jo aivan suuttuneena, pysyen yhä samassa nurkassa, ja polki jalkaa.