Salaperäinen vieras, joka nyt oli ystäväni, kertoi minulle, että alussa hänellä ei juuri ollenkaan ollut omantunnon vaivoja. Hänen oli pitkän aikaa paha olla, mutta ainoastaan sen tähden, että oli tappanut rakkaan naisen, että tätä ei enää ollut olemassa, että tappaessaan hänet oli tappanut lempensäkin, intohimon jäädessä edelleen palamaan hänen veressään. Mutta että hän oli vuodattanut viatonta verta ja että hän oli tappanut ihmisen, sitä hän ei silloin juuri ollenkaan ajatellut. Ajatus, että hänen uhristaan olisi tullut toisen puoliso, tuntui hänestä mahdottomalta, ja sentähden hän oli pitkät ajat tunnossaan vakuutettu siitä, ettei ollut voinut menetellä toisin. Häntä vaivasi alussa jonkin verran palvelijan vangitseminen, mutta vangin pikainen sairastuminen ja kuolema rauhoittivat häntä, sillä aivan ilmeisesti tämä (niin hän ajatteli silloin) ei ollut kuollut vangitsemisen johdosta eikä pelästyksestä, vaan vilustuksesta johtuneeseen tautiin, jonka hän oli saanut karkumatkoillaan maatessaan koko yön sikahumalassa kostealla maalla. Varastetut esineet ja rahat eivät häntä paljoa vaivanneet, sillä (niin hän ajatteli edelleen) varkaus ei ollut tapahtunut voitonhimosta, vaan sen tarkoituksena oli ollut johtaa epäluulot toisaalle. Varastettu rahamäärä oli taas vähäinen, ja tämän määrän sekä vielä paljon enemmän hän lahjoitti kaupunkiimme perustettavaa vaivaistaloa varten. Hän teki sen vartavasten rauhoittaakseen omaatuntoaan varkauden johdosta, ja omituista kyllä, hän sai todellakin mielelleen rauhan joksikin, vieläpä melkoisen pitkäksi aikaa, — hän kertoi itse minulle siitä. Sitten hän antautui uutterasti virkatoimiin, pyrki itse huolia tuottavaan ja vaikeaan tehtävään, joka vei häneltä parin vuoden ajan, ja lujaluontoinen kun oli, melkein unohti mitä oli tapahtunut; kun se muistui hänen mieleensä, niin hän koetti olla sitä kokonaan ajattelematta. Hän alkoi harjoittaa hyväntekeväisyyttä, teki paljon aloitteita ja uhrasi paljon varoja meidän kaupungissamme, tuli tunnetuksi pääkaupungeissakin, valittiin Moskovassa ja Pietarissa sikäläisten hyväntekeväisyysyhdistysten jäseneksi. Mutta yhä enemmän alkoi hänen ajatuksiaan askarruttaa tuska, joka oli hänelle ylivoimainen. Hän mieltyi erääseen kauniiseen ja järkevään tyttöön ja meni pian naimisiin tämän kanssa toivoen saavansa naimisellaan karkoitetuksi yksinäisyytensä surumielisyyden sekä astumalla uudelle tielle ja täyttämällä hartaasti velvollisuutensa vaimoaan ja lapsiaan kohtaan irtautuvansa kokonaan vanhoista muistoista. Mutta kävikin aivan päinvastoin kuin hän oli odottanut. Jo avioliiton ensimmäisenä kuukautena alkoi häntä lakkaamatta kiusata ajatus: »Vaimoni rakastaa minua, mutta entä jos hän saisi tietää?» Kun vaimo tuli ensimmäisen kerran raskaaksi ja ilmoitti hänelle tämän, niin hän äkkiä huolestui: »Annan hengen, mutta olen itse riistänyt toiselta hengen.» Tuli lapsia: »Kuinka minä uskallan rakastaa, opettaa ja kasvattaa heitä, kuinka voin puhua heille hyveestä: minä olen vuodattanut verta.» Lapset kasvavat suloisina, tekee mieli hyväillä heitä: »Minä en voi katsoa heidän viattomia, kirkkaita kasvojaan; en ole sen arvoinen.» Viimein alkoi hänen eteensä uhkaavana ja katkerana astua hänen murhaamansa uhrin veri, sen nuori, tuhottu elämä, veri, joka huusi kostoa. Hän alkoi nähdä kamalia unia. Mutta hänellä oli luja sydän, ja hän kesti tuskan kauan: »Sovitan kaikki tällä salaisella kärsimykselläni.» Mutta turha oli tämäkin toivo: mitä pitemmälle aika kului, sitä kovemmaksi tuli kärsimys. Yhteiskunnassa alettiin häntä kunnioittaa hänen hyväntekeväisyytensä tähden, vaikka kaikki pelkäsivätkin hänen ankaraa ja synkkää luonnettaan, mutta kuta enemmän häntä kunnioitettiin, sitä sietämättömämmäksi kävi hänen olonsa. Hän tunnusti minulle aikoneensa tappaa itsensä. Mutta sen asemesta alkoi hänen mieleensä kangastella toinen unelma, — unelma, jota hän alussa piti mahdottomana ja järjettömänä, mutta joka lopulta niin imeytyi hänen sydämeensä, että hän ei voinut sitä reväistä irti. Hän unelmoi tämmöistä: hän nousee, astuu kansan eteen ja ilmoittaa kaikille tappaneensa ihmisen. Kolmisen vuotta hän oli hautonut tätä haavetta, se väikkyi hänen mielessään alati eri muodoissa. Viimein hän alkoi koko sydämestään uskoa, että ilmoittamalla rikoksensa hän ehdottomasti lääkitsee sielunsa ja saa rauhan lopullisesti. Mutta tultuaan tästä vakuutetuksi hän tunsi sydämensä kauhistuvan, sillä miten hän panisi sen toimeen? Silloin sattui tuo tapaus minun kaksintaistelussani. »Teitä katsellessani olen nyt tehnyt päätökseni.» Katson häneen.
»Saattoiko todellakin», huudahdin hänelle käsiäni yhteen lyöden, »niin pieni tapahtuma synnyttää teissä tuommoisen päättäväisyyden?»
»Päätökseni on ollut syntymässä kolme vuotta», vastaa hän minulle, »ja teidän tapauksenne antoi sille vain sysäyksen. Teitä katsellessani minä soimasin itseäni ja aloin kadehtia teitä.» Hän lausui tämän minulle melkein tylysti.
»Mutta eihän teitä uskota», huomautin. »Siitä on kulunut neljätoista vuotta.»
»Minulla on todistuksia, sangen hyviä. Esitän ne.»
Minä aloin silloin itkeä ja suutelin häntä.
»Ratkaiskaa minulle yksi asia, yksi asia», sanoi hän minulle (aivan kuin kaikki nyt olisi riippunut minusta), »vaimo, lapset! Vaimoni kenties kuolee surusta, ja lapset, vaikka eivät menetäkään aatelisarvoa eivätkä omaisuuttaan, — ovat kuitenkin pakkotyövangin lapsia kaiken ikänsä. Ja millaisen muiston, millaisen muiston jätänkään heidän sydämiinsä itsestäni!»
Olen vaiti.
»Erota heistä, jättää iäksi? Sehän on iäksi, iäksi.»
Istun ääneti ja luen itsekseni rukousta. Nousin viimein, minua oli alkanut peloittaa.