Heti kun mätänemistä oli alettu havaita, saattoi jo vainajan kammioon astuvien munkkien kasvoista päätellä, miksi he olivat tulleet. Munkki astuu sisälle, seisoo vähän aikaa ja menee ulos vakuuttamaan pian toisille, ulkona suurin joukoin odottaville, tiedon todeksi. Jotkut näistä odottavista nyökäyttelivät murheellisesti päätään, mutta toiset taas eivät enää tahtoneetkaan salata iloaan, joka selvästi loisti heidän vihamielisistä katseistaan. Eikä kukaan heitä enää nuhdellut, ei kukaan kohottanut ääntään puhuakseen hyvää, niin että se oli ihan ihmeellistä, sillä kuolleen luostarinvanhimman kannattajia oli luostarissa kuitenkin enemmistö: mutta nähtävästi oli Jumala itse nyt suonut, että tällä kertaa vähemmistö joksikin aikaa sai vallan. Pian alkoi kammioon ilmestyä tällä tavoin urkkimaan myös maallikoita, enimmäkseen sivistyneitä kävijöitä. Rahvasta sen sijaan kävi sisällä vähän, vaikka sitä olikin suuret joukot erakkomajan portailla. Varmaa on, että nimenomaan kello kolmen jälkeen maallikkokävijäin lukumäärä suuresti lisääntyi ja juuri pahennusta herättäneen tiedon johdosta. Ne, jotka kenties eivät ollenkaan olisi tulleet tänä päivänä eivätkä olleet aikoneetkaan käydä, tulivat nyt vartavasten; niiden joukossa oli muutamia verraten korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Muuten ulkonaista sopivaisuutta noudatettiin edelleen, ja isä Paísi jatkoi lujasti ja selvästi, ankaran näköisenä, evankeliumin lukemista ääneen, aivan kuin ei olisi huomannut mitä oli tapahtunut, vaikka hän jo kauan sitten oli nähnyt, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Mutta jopa alkoi hänenkin kuuluviinsa tulla ääniä, ensin varsin hiljaisia, mutta sitten yhä kovempia ja rohkeampia. »Jumalan tuomio ei siis ole sama kuin ihmisten», kuuli isä Paísi yhtäkkiä. Tämän lausui ensimmäisenä julki eräs maallikko, kaupungin virkamiehiä, jo ikämies ja, mikäli hänestä tiedettiin, sangen jumalinen ihminen, mutta se, minkä hän lausui ääneen, oli vain sen toistamista, mitä munkit jo pitkän aikaa olivat kuiskailleet toistensa korvaan. Nämä olivat jo kauan sitten lausuneet tämän toivottoman sanan, ja pahinta oli, että tätä sanaa lausuttaessa melkein joka hetki ilmeni ja yhä kasvoi jonkinmoinen voitonriemu. Pian alettiin kuitenkin mennä jo sopivaisuuden rajojen yli, ja tuntui siltä, kuin kaikki olisivat katsoneet olevansa jollakin tavoin oikeutettuja niin tekemään. »Ja miksi saattoikaan tämä tapahtua», puhuivat muutamat munkit, alussa ikäänkuin säälien, »hänen ruumiinsa oli vähäinen, kuihtunut, luihin kiinni kuivettunut, mikä tässä voi haista?» — »Siis Jumala tahtoi nimenomaan osoittaa», lisäsivät toiset kiireesti, ja heidän mielipiteensä hyväksyttiin vastaanväittämättä ja heti, sillä he huomauttivat taas, että jos hajun tunteminen olikin luonnollista, kuten jokaisesta kuolleesta syntisestä, niin se kuitenkin olisi ilmennyt myöhemmin eikä näin kovin nopeasti, ainakin vasta vuorokauden kuluttua, mutta »tämän kohta oli luonnotonta, siis tässä ei ollut takana kukaan muu kuin Jumala ja Hänen selvä sormensa. Hän tahtoi antaa osoituksen.» Tämmöinen mielipide meni toisiin vastustamattomasti. Lempeä pappismunkki isä Josef, kirjastonhoitaja, vainajan suosikki, alkoi vastata joillekuille halventajille, että »eihän se kaikkialla ole niinkään» ja ettei oikeauskoisuudessa ole minään dogmina, että pyhien ruumiit ehdottomasti eivät mätäne, vaan se on vain eräs mielipide ja että kaikkein oikeauskoisimmissa seuduissa, esimerkiksi Athos-vuorella, ei mädänneen haju sanottavasti ahdista mieliä eikä siellä ruumiin mätänemättömyyttä pidetä tärkeimpänä pelastettujen oikeauskoisuuden merkkinä, vaan heidän luittensa väriä, kuten heidän ruumiinsa jo ovat maanneet vuosikausia maassa ja mädäntyneetkin siinä; jos »luut tulevat keltaisiksi kuin vaha, niin se on tärkein merkki, että Jumala on kohottanut kuolleen hurskaan kunniaan, mutta jos ne eivät ole muuttuneet keltaisiksi, vaan mustiksi, niin silloin Jumala ei ole suonut heille semmoista kunniaa, — näin Athos-vuorella, kuuluisassa paikassa, jossa oikeauskoisuus on vanhastaan säilynyt järkkymättömänä ja kirkkaimmassa puhtaudessaan», lopetti isä Josef. Mutta hiljaisen isän puheet eivät tehonneet, vaan herättivätpä pilkallista vastustustakin: »Tämä kaikki on oppineisuutta ja uutuuksia, ei kannata edes kuunnella», päättivät munkit itsekseen. »Me pidämme kiinni vanhasta; vähänkö nykyjään esiintyy uutuuksia, voiko niitä kaikkia jäljitellä?» jatkoivat toiset. »Meillä on ollut pyhiä isiä yhtä paljon kuin heilläkin. He ovat siellä turkkilaisten alaisina unohtaneet kaiken. Heidän oikeauskoisuutensakin on kauan sitten himmentynyt, eikä heillä ole kirkonkellojakaan», lisäsivät kaikkein pilkallisimmat. Isä Josef meni pois murheellisena, varsinkin kun hän itsekään ei ollut lausunut mielipidettään julki lujasti, vaan sillä tavoin kuin ei itsekään olisi siihen täydellisesti uskonut. Mutta surukseen hän näki, että oli alkamassa jotakin sangen sopimatonta ja että jo suoranainen tottelemattomuuskin nosti päätään. Vähitellen isä Josefin puheen jälkeen vaikenivat kaikki järkevät äänet. Ja miten lieneekään käynyt niin, että kaikki ne, jotka olivat rakastaneet kuollutta luostarinvanhinta ja hellällä kuuliaisuudella hyväksyneet luostarinvanhinjärjestelmän, äkkiä hirveästi pelästyivät jotakin ja kohdatessaan toisensa katsahtivat vain arasti toistensa kasvoihin. Mutta luostarinvanhinjärjestelmän vastustajat, jotka pitivät sitä hylättävänä uutuutena, kohottivat ylpeästi päätään. »Luostarinvanhin Varsonofi-vainajasta ei lähtenyt hajua, vaan suloinen tuoksu», muistuttivat he vahingoniloisesti, »mutta hän ei ollut ansainnut sitä sillä, että oli ollut luostarinvanhin, vaan sillä, että itse oli hurskas». Ja tämän jälkeen alettiin kohdistaa äskenkuolleeseen luostarinvanhimpaan arvosteluja ja syytöksiäkin: »Hän ei opettanut oikein; opetti, että elämä on suurta riemua, eikä kyynelöivää nöyryyttä», puhuivat jotkut, kaikkein sekavimmat. »Hän uskoi uuden muodin mukaisesti, ei tunnustanut olevan aineellista tulta helvetissä», lisäsivät toiset vielä sekavammat. »Paastoon nähden hän ei ollut ankara, katsoi voivansa nauttia makeita, söi kirsikkahilloa teen kanssa, piti siitä paljon, rouvat lähettivät hänelle. Sopiiko lihansakiduttajan juoda teetä?» kuultiin toisten kadehtijain sanovan. »Ylpeyttä oli hänen sydämessään», muistuttivat säälimättömästi kaikkein vahingoniloisimmat, »piti itseään pyhimyksenä, hänen eteensä polvistuttiin, hän otti sen vastaan aivan kuin hänelle kuuluvana». — »Ripin sakramenttia hän käytti väärin», lisäsivät ilkeämielisesti kuiskuttaen luostarinvanhinjärjestelmän kiihkeimmät vastustajat, niiden joukossa myös vanhimpia ja jumalisuudessaan ankarimpia munkkeja, todellisia paastoojia ja vaikenijoita, jotka olivat vainajan eläessä olleet vaiti, mutta nyt yhtäkkiä avasivat suunsa, mikä oli kamalaa, sillä heidän sanansa vaikuttivat voimakkaasti nuoriin ja vielä vakiintumattomiin munkkeihin. Kovin kuunteli kaikkea tätä myös obdorskilainen vieras, pyhän Sylvesterin luostarin munkki, syvään huokaillen ja nyökyttäen päätään: »Ei, näkyy, että isä Ferapont tuomitsi eilen oikein», ajatteli hän itsekseen, ja samassa tulikin esille isä Ferapont; hän oli tullut aivan kuin tekemään järkytyksen kahta vertaa voimakkaammaksi.
Olen jo aikaisemmin maininnut, että hän lähti harvoin ulos mehiläistarhan takana olevasta puisesta majastaan eikä pitkiin aikoihin käynyt kirkossakaan ja että tämä sallittiin hänelle, koska häntä pidettiin vähämielisenä, jota ei käynyt alistaminen kaikkia muita sitovien sääntöjen alaiseksi. Mutta jos oikein totta puhutaan, niin oli tavallaan pakkokin sallia hänelle kaikki tämä. Sillä niin suurta paastoojaa ja vaikenijaa, joka rukoili yöt ja päivät (hän nukkuikin polvistuneena), oli oikeastaan häpeäkin ankarasti rasittaa yleisillä järjestyssäännöillä, jollei hän itse tahtonut alistua. »Hän on paljon pyhempi kuin kaikki me ja täyttää ankarammat vaatimukset kuin mitä on järjestyssäännöissä», olisivat munkit silloin sanoneet, »ja jos hän ei käy kirkossa niin itsepä hän siis tietää, milloin hänen on käytävä, hänellä on omat sääntönsä». Juuri tuota mahdollisesti syntyvää napinaa ja pahennusta peläten olikin isä Ferapont jätetty rauhaan. Luostarinvanhin Zosimaa ei isä Ferapont, kuten kaikki hyvin tiesivät, sanottavasti rakastanut; nytpä saapui äkkiä hänenkin majaansa tieto, että »Jumalan tuomio ei näy olevan sama kuin ihmisten ja että tämän miehen kohta oli aivan luonnoton». Täytyy otaksua, että ensimmäisiä, jotka juoksivat kertomaan hänelle tämän tiedon, oli obdorskilainen vieras, joka edellisenä päivänä oli käynyt hänen luonaan ja silloin kauhistuneena lähtenyt hänen luotaan. Olen myös maininnut, että isä Paísi, joka lujasti ja järkähtämättömästi seisoi ja luki ruumisarkun ääressä, vaikkakaan hän ei voinut kuulla eikä nähdä mitä kammion ulkopuolella tapahtui, kuitenkin sydämessänsä erehtymättömästi arvasi kaiken tärkeimmän, sillä hän tunsi ympäristönsä läpikotaisin. Mutta hänen mielessään ei ollut ahdistusta, vaan hän odotti pelkäämättä kaikkea, mitä vielä saattoi tapahtua, ja seurasi läpitunkevin katsein sen kuohunnan kehitystä, jonka hän jo oli nähnyt henkisten silmiensä edessä. Mutta äkkiä hänen korviinsa tunkeutui eteisestä tavaton melu, joka jo ilmeisesti meni yli sopivaisuuden rajojen, ovi avautui selkoselälleen, ja kynnykselle ilmestyi isä Ferapont. Hänen takanaan, kuten oli huomattavissa ja selvästi näkyikin kammiosta, oli alhaalla portaitten edessä joukko munkkeja, jotka olivat seuranneet häntä, ja niiden joukossa maallikkojakin. Saattajat eivät kuitenkaan astuneet sisään eivätkä nousseet kuistille, vaan pysähtyivät ja odottivat, mitä isä Ferapont vielä sanoo ja tekee, sillä he aavistivat ja jossakin määrin pelkäsivätkin rohkeudestaan huolimatta, että hän ei ollut tullut suotta: Pysähtyen kynnykselle isä Ferapont kohotti kätensä, ja hänen oikean kätensä alta katselivat obdorskilaisen vieraan terävät ja uteliaat silmät, sillä tämä yksin ei ollut jaksanut hillitä itseään, vaan oli suuressa uteliaisuudessaan juossut isä Ferapontin jälkeen portaita ylös. Muut sitävastoin heti, kun ovi oli kolahtaen auennut, painautuivat vielä enemmän taaksepäin äkillisen pelästyksen vallassa. Kohotettuaan kätensä isä Ferapont karjaisi äkkiä:
— Karkoittaen pois karkoitan! — ja heti hän alkoi kääntyen vuorotellen jokaiseen neljään seinään päin tehdä kädellään ristinmerkkejä seiniä ja kammion jokaista neljää nurkkaa kohti. Isä Ferapontin menettelyn ymmärsivät hänen saattajansa heti; sillä he tiesivät, että hän teki aina näin joka paikassa, mihin meni sisälle, ja että hän ei istuudu eikä sano sanaakaan, ennenkuin on karkoittanut pahan hengen.
— Saatana, mene pois, saatana, mene pois, — toisti hän jokaista ristinmerkkiä tehdessään. — Karkoittaen pois karkoitan! — karjaisi hän taas. Hänen yllään oli hänen karkea viittansa, vyönä nuora. Hamppukankaisen paidan alta näkyi hänen paljas rintansa, jossa kasvoi harmaita karvoja. Jalat olivat aivan paljaat. Heti kun hän alkoi huitoa käsillään, alkoivat tutista ja kalahdella kovat kahleet, joita hän piti viittansa alla. Isä Paísi keskeytti lukemisensa, astui esiin ja jäi odottaen seisomaan hänen eteensä.
— Minkä tähden olet tullut, arvoisa isä? Minkä tähden rikot sopivaisuutta? Minkä tähden saatat ahdistukseen hiljaisen lauman? — lausui hän viimein katsoen häneen ankarasti.
— Minkä tähden olen tullut? Mitä pyydän? Mitä uskon? — huudahti isä Ferapont hullun tavoin. — Ajamaan pois teidän täkäläisten vieraittenne joukkoa, iljettäviä piruja, olen rientänyt. Katson, paljonko olette saaneet niitä poissaollessani kertymään. Koivuvastalla ne pois lakaista tahdon.
— Sinä karkoitat pahaa henkeä, mutta kenties itse kuitenkin palvelet sitä, — jatkoi isä Paísi pelkäämättä, — ja kuka voi sanoa itsestänsä: »Pyhä on»? Ethän vain sinä, isä?
— Pakana olen enkä pyhä. En istuudu nojatuoliin enkä vaadi kumartamaan itseäni niinkuin epäjumalaa! — jyrisi isä Ferapont. — Nykyjään ihmiset hävittävät pyhän uskon. Vainaja, teidän pyhä miehenne, — kääntyi hän joukon puoleen osoittaen kädellään ruumisarkkua, — kielsi pirujen olemassaolon. Hän muka vapautti piruista ulostuslääkkeellä. Niinpä niitä teillä nyt viliseekin kuin hämähäkkejä joka nurkassa. Ja tänään hän alkoi itsekin haista. Tässä näemme Jumalan suuren merkin.
Tämmöistä oli kerran todellakin tapahtunut isä Zosiman elämässä. Yhdelle munkeista oli alkanut näyttäytyä unessa ja lopulta ilmestyä hänen valveilla ollessaankin paha henki. Kun hän mitä suurimman kauhun vallassa tunnusti tämän luostarinvanhimmalle, niin tämä neuvoi häntä yhtä mittaa rukoilemaan ja entistä enemmän paastoamaan. Mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän neuvoi, luopumatta paastosta ja rukouksesta, nauttimaan erästä lääkettä. Tämä herätti silloin monissa pahennusta, muiden muassa isä Ferapontissa, jolle jotkut moittijat olivat rientäneet kertomaan tästä luostarinvanhimman »tavattomasta» toimenpiteestä noin erikoislaatuisessa tapauksessa.
— Mene pois, isä! — lausui käskevästi isä Paísi. — Eivät ihmiset tuomitse, vaan Jumala. Kenties näemme tässä sellaisen »merkin», jota emme kykene ymmärtämään, et sinä enkä minä, eikä kukaan. Mene pois, isä, äläkä villitse laumaa! — toisti hän jyrkästi.