— Jotta totuus pikemmin pääsisi loistamaan, sen tähden juuri.
— Jos tämä totuus pääsee loistamaan, niin teidät ryöstetään ensimmäiseksi ja sitten… hävitetään.
— Pyh! Tai ehkäpä olet oikeassa. Ah, minä olen aasi, — lausui äkkiä Fjodor Pavlovitš lyöden kevyesti otsaansa. — No, seisokoon sitten luostarisi paikoillaan, Aljoška, jos niin on. Mutta me, viisaat miehet, istumme lämpimässä ja nautimme konjakkia. Tiedätkö, Ivan, että tämän on varmaankin Jumala itse vartavasten näin järjestänyt? Ivan, sano: onko Jumala olemassa vai ei? Seis: sano varmasti, puhu vakavasti! Mitä sinä taas naurat?
— Nauran sille, että te itse äsken teitte niin älykkään huomautuksen Smerdjakovin uskosta kahden pyhän miehen olemassaolosta, miehen, jotka voivat siirtää vuoria.
— Onko tämä sitten samanlaista?
— Suuressa määrin.
— No sitten minäkin olen venäläinen mies ja minussa on venäläinen piirre, ja sinutkin, filosofin, voi saada kiinni omassa luonteessasi piilevästä samantapaisesta piirteestä. Tahdotko, että otan kiinni? Lyödään vetoa, että jo huomenna otan kiinni. Mutta sanohan kumminkin: onko Jumala olemassa vai eikö? Mutta vakavasti! Minä tarvitsen nyt vakavan vastauksen.
— Ei, Jumalaa ei ole.
— Aljoška, onko Jumala olemassa?
— Jumala on olemassa.