Tultiin luostariin
Sattui tulemaan kaunis, lämmin ja kirkas päivä. Oli elokuun loppu. Kohtauksen luostarinvanhimman luona oli määrä tapahtua kohta päiväjumalanpalveluksen jälkeen, noin puoli kahdentoista aikaan. Meidän luostarivieraamme eivät kuitenkaan saapuneet jumalanpalvelukseen, vaan tulivat juuri sen päättyessä. He tulivat kaksissa ajopeleissä. Ensimmäisissä ajopeleissä, komeissa vaunuissa, joita veti kaksi kallisarvoista hevosta, saapui Pjotr Aleksandrovitš Miusov mukanaan kaukainen sukulaisensa, hyvin nuori, noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen mies Pjotr Fomitš Kalganov. Tämä nuori mies valmistautui yliopistoon, mutta Miusov, jonka luona hän jostakin syystä toistaiseksi asui, houkutteli häntä mukaansa ulkomaille, Zürichiin tai Jenaan, jotta hän siellä menisi yliopistoon ja suorittaisi opintonsa. Nuorukainen ei vielä ollut tehnyt päätöstään. Hän oli miettiväinen ja hajamielisen näköinen. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ruumiinrakenne vahva ja hän oli jokseenkin pitkä. Hänen katseensa oli omituisen liikkumaton: kuten kaikki hyvin hajamieliset ihmiset hän saattoi katsella jotakuta kauan ja katsettaan pois kääntämättä eikä kuitenkaan nähnyt sitä, johon katsoi. Hän oli vaitelias ja jonkin verran kömpelö, mutta saattoi tapahtua — ei kuitenkaan muulloin kuin hänen ollessaan kahdenkesken jonkun kanssa — että hän yht'äkkiä tuli hyvin puheliaaksi, rajuksi ja naurunhaluiseksi ja nauroi mene tiedä mille kaikelle. Mutta hänen innostuksensa sammui yhtä nopeasti ja äkkiä kuin oli syntynytkin. Hän oli aina hyvin, jopa hienosti puettu. Hänellä oli jonkin verran aivan omaa omaisuutta ja hän odotti saavansa vielä paljon enemmän lisää. Aljoša ja hän olivat ystäviä.
Vanhoilla, rämisevillä, mutta tilavilla ajurinrattailla, joita veti pari harmaanpunertavaa hevosta, jotka jäivät paljon jäljelle Miusovin vaunuista, saapuivat Fjodor Pavlovitš ja hänen poikansa Ivan Fjodorovitš. Dmitri Fjodorovitšille oli jo edellisenä päivänä ilmoitettu aika ja hetki, mutta hän oli myöhästynyt. Tulijat jättivät ajopelinsä muurin luo majataloon ja tulivat jalan sisälle luostarin portista. Paitsi Fjodor Pavlovitšia eivät muut kolme luultavasti koskaan olleet nähneet mitään luostaria, ja Miusov tuskin oli noin kolmeenkymmeneen vuoteen käynyt kirkossa. Hän katseli jossakin määrin uteliaana ympärilleen tekeytyen hieman mahtipontisen luontevaksi. Mutta hänen tutkivalle älylleen ei luostarin sisäpuolella tarjoutunut muuta nähtävää kuin kirkko ja talousrakennukset, jotka muuten olivat varsin tavallisen näköiset. Viimeiset ihmiset olivat tulossa kirkosta, ottivat lakin päästään ja tekivät ristinmerkkejä. Rahvaan joukossa oli myös matkustavia ylempien yhteiskuntaluokkien jäseniä, pari kolme rouvaa, eräs hyvin vanha kenraali. Kaikki he olivat asettuneet majataloon. Kerjäläiset ympäröivät heti tulijamme, mutta kukaan ei antanut heille mitään. Ainoastaan Petruša Kalganov otti kukkarostaan kymmenkopeekkaisen ja hätääntyen ja hämmästyen Herra ties mistä syystä pisti sen kiireesti erään eukon kouraan lausuen nopeasti: »Jakakaa tasan»! Ei kukaan hänen seuralaisistaan hänelle huomauttanut mitään tämän johdosta, niin että hänellä ei ollut syytä hämmästyä, mutta tämän huomattuaan hän joutui yhä enemmän hämilleen.
Mutta tämähän oli omituista! Oikeastaan heitä olisi pitänyt odottaa, ehkäpä jonkinmoisella kunnioituksellakin. Olihan yksi heistä äskettäin lahjoittanut tuhat ruplaa, ja toinen oli rikas tilanomistaja sekä niin sanoakseni hienoimpaan sivistyneistöön kuuluva mies, josta kaikki nämä täällä olivat osittain riippuvia joessa kalastamiseen nähden, mikäli oikeusjuttu saisi senlaatuisen käänteen. Ja kuitenkaan ei kukaan ollut virallisesti heitä vastaanottamassa. Miusov katseli hajamielisenä kirkon vieressä olevia hautakiviä ja aikoi huomauttaa, että nuo haudat luultavasti olivat tulleet kalliinpuoleisiksi hautaajille, joiden kai oli maksettava oikeudesta haudata niin »pyhään» paikkaan, mutta ei sanonut mitään: yksinkertainen liberaalinen ironia muuttui hänessä miltei kiukuksi.
— Piru vieköön, keneltä täällä oikein kysyisi, tässä sekamelskassa… Olisi päätettävä siitä, sillä aika kuluu, — lausui hän äkkiä aivan kuin puhuisi itsekseen.
Äkkiä saapui heidän luokseen vanhanpuoleinen, kaljupäinen herrasmies, jolla oli leveä kesäpäällystakki ja imelät silmät. Nostaen hattuaan hän pehmeästi sammaltaen esittäytyi kaikille yhteisesti sanoen olevansa tulalainen tilanomistaja Maksimov. Hän ryhtyi heti huolehtimaan matkamiehistämme.
Luostarinvanhin Zosima asuu erakkomajassa, erakkomajassa erillään, noin neljänsadan askelen päässä luostarista, metsikön läpi, metsikön läpi…
— Sen minäkin tiedän, että on mentävä metsikön läpi, — vastasi hänelle Fjodor Pavlovitš, — mutta tietä me emme oikein muista, emme ole käyneet pitkään aikaan.
— Tuosta portista ja sitten suoraan metsätietä… metsätietä.
Menkäämme! Sallitteko… minä itsekin… minä itse… Tänne tänne…
He menivät ulos portista ja lähtivät kulkemaan metsätietä. Tilanomistaja Maksimov, joka oli noin kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, kulki tahi paremmin sanoen miltei juoksi sivulla katsellen heitä nytkähtelevällä, melkein mahdottomalla uteliaisuudella. Hänen silmissään oli jotakin mulkoilevaa.