— Ah, äsken! Minähän olen sydämeltäni hellä, tyhmä. Ajatella vain, mitä hän on kärsinyt minun tähteni! Saatan tulla äkkiä kotiin ja ruveta tuntemaan sääliä häntä kohtaan, — mitä silloin?
— Minä en odottanut…
— Ah, neiti, miten hyvä ja jalo te olette minun silmissäni. Nyt te mahdollisesti lakkaatte rakastamasta minua, tämmöistä hupsua, luonteeni tähden. Antakaa minulle armas kätösenne, neiti enkeli, — pyysi hän hellästi ja tarttui Katerina Ivanovnan käteen aivan kuin hartauden vallassa. — Nyt minä otan kätösenne, rakas neiti, ja suutelen niinkuin te suutelitte minun kättäni. Te suutelitte kättäni kolme kertaa, mutta minun pitäisi senvuoksi suudella teidän kättänne kolmesataa kertaa ollaksemme kuitit. Olkoon sitten niin ja käyköön sen jälkeen niinkuin Jumala tahtoo, kenties minusta tulee täydelleen teidän orjanne ja tahdon kaikessa orjan tavoin tehdä mieliksenne. Käyköön sillä tavoin kuin Jumala määrää, ilman mitään sopimuksia ja lupauksia meidän kesken. Kätösenne, kätösenne on niin kaunis! Rakas neiti, te olette yliluonnollisen ihana!
Hän nosti hiljaa tuon käden huulilleen, kylläkin omituisessa tarkoituksessa päästä »kuitiksi» suudelmilla. Katerina Ivanovna ei vetänyt pois kättään: aran toivon vallassa hän kuunteli viimeistä, myöskin hyvin omituisessa muodossa lausuttua Grušenjkan lupausta tehdä »orjan tavoin» mieliksi hänelle. Hän katseli jännityksessä Grušenjkaa silmiin: näissä silmissä hän näki edelleen saman avomielisen, luottavan ilmeen, saman kirkkaan iloisuuden… »Kenties hän on kovin naiivi!» välähti toivo Katerina Ivanovnan sydämessä. Grušenjka sillä välin aivan kuin ihastuneena »armaaseen kätöseen» nosti sen hitaasti huulilleen. Mutta kun käsi oli aivan huulien luona, niin hän yht'äkkiä pysähtyi pariksi kolmeksi silmänräpäykseksi aivan kuin miettien jotakin.
— Tiedättekö mitä, neiti enkelini, — sanoa venytti hän kaikkein hellimmällä ja imelimmällä äänellään, — tiedättekö mitä? Otan enkä suutelekaan kättänne. — Ja hän alkoi nauraa pientä iloista naurua.
— Miten tahdotte… Mikä teidän on? — vavahti äkkiä Katerina Ivanovna.
— Jääköönkin se muistoonne, että te suutelitte minun kättäni, mutta minä en suudellut teidän kättänne. — Jotakin välähti äkkiä hänen silmissään. Hän katseli peloittavan kiinteästi Katerina Ivanovnaa.
— Hävytön! — lausui äkkiä Katerina Ivanovna aivan kuin yht'äkkiä jotakin ymmärtäen, kuohahti ja hyppäsi paikaltaan. Myös Grušenjka nousi seisomaan pitämättä kiirettä.
— Minäpä kerron heti Mitjalle, kuinka te suutelitte kättäni, mutta minä en ollenkaan suudellut teidän kättänne. Kylläpä hän nauraa!
— Iljetys, mene tiehesi!