Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään… »No, mies on humalassa, niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka… Voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!…»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään, mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko; kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan, ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä, ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän veitsen tavoin.

3.

Kultakaivos

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo… jollei hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä hänen ihanteensa on sortunut. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen, ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan. »Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava, kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja. He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään tuhansia… Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes… Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»… Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.