— Sallikaahan, — huudahti äkkiä Nikolai Parfenovitš huomattuaan äkkiä Mitjan paidan oikean hihan sisäänpäin käännetyn reunan, joka oli aivan verinen, — sallikaahan, kuinka, onko tässä verta?
— Verta, — tokaisi Mitja.
— Se on, kuinka niin… ja miksi hihaa on käännetty sisäänpäin?
Mitja kertoi, miten hihan reuna oli tahrautunut hänen puuhatessaan Grigorin kanssa ja miten hän oli kääntänyt sen sisäänpäin jo Perhotinin luona ollessaan, kun pesi siellä käsiään.
— Täytyy ottaa teidän paitannekin, se on hyvin tärkeätä… esineellisenä todistuskappaleena.
Mitja punastui ja raivostui.
— Alastiko minun sitten on oltava? — huudahti hän.
— Olkaa huoletta… me järjestämme sen jotenkuten, mutta aluksi suvaitkaa riisua myös sukkanne.
— Ettekö laske leikkiä? Onko tosiaankin välttämätöntä tehdä se? — kysyi
Mitja, ja hänen silmänsä välähtivät.
— Ei meillä ole aikaa laskea leikkiä! — lausui siihen Nikolai
Parfenovitš ankarasti.