— Mahdotonta.
— Antakaa omani, vieköön hiisi Kalganovin, sekä hänen pukunsa että hänet itsensä!
Häntä rauhoiteltiin pitkän aikaa. Jotenkuten hänet lopulta sentään saatiin rauhoittumaan. Hänet saatiin ymmärtämään, että hänen veren tahrimat vaatteensa piti »liittää esineellisten todistuskappaleitten joukkoon» ja että niiden jättämiseen hänen haltuunsa heillä »ei edes ollut oikeuttakaan… siihen nähden, miten asia voi päättyä». Mitja käsitti tämän vihdoinkin jotenkuten. Hän vaikeni synkkänä ja alkoi nopeasti pukeutua. Huomautti vain pukeutuessaan, että puku oli kalliimpi kuin hänen vanha pukunsa ja että hän ei tahtoisi »hyötyä». Sitäpaitsi se oli »alentavan ahdas. Ilveilijänäkö minun siinä on esiinnyttävä… teidän nautinnoksenne?»
Hänelle koetettiin osoittaa taas, että hän liioitteli nytkin, että herra Kalganov oli vain hiukan pitempi häntä, joten vain housut näyttivät hiukan liian pitkiltä. Mutta takki havaittiin todellakin ahtaaksi hartioitten kohdalta.
— Piru vieköön, vaikea on napittaakin, — murisi taas Mitja, — olkaa hyvä ja suvaitkaa heti minun puolestani sanoa herra Kalganoville, että minä en ole pyytänyt häneltä pukua ja että minut itseni on puettu ilveilijäksi.
— Hän ymmärtää sen sangen hyvin ja on siitä pahoillaan… ei puvustaan, vaan koko tästä tapahtumasta… — mokelsi Nikolai Parfenovitš.
— Vähät hänen pahoillaanolostaan! No, minne nyt? Vai yhäkö on täällä istuttava?
Häntä pyydettiin taas astumaan »toiseen huoneeseen». Mitja meni suuttumuksesta synkkänä ja koettaen olla keneenkään katsomatta. Vieraassa puvussa hän tunsi itsensä aivan häväistyksi, myös noiden talonpoikien silmissä ja Trifon Borisytšin edessä, jonka kasvot äkkiä jostakin syystä vilahtivat ovessa ja katosivat. »Tuli katsomaan naamiaispukuun puettua», ajatteli Mitja. Hän istuutui entiselle tuolilleen. Hänen mielessään häämötti jotakin painajaisen tapaista ja mahdotonta, hänestä tuntui, ettei hän ollut täydessä järjessään.
— No, mitä nyt, alatteko piestä minua raipoilla, muutahan ei enää ole jäljellä, — puhui hän hampaitaan kiristellen kääntyen prokuraattorin puoleen. Nikolai Parfenovitšiin päinkään hän ei enää tahtonut kääntyä eikä pitänyt häntä puhuttelun arvoisena. »Liian tarkasti hän katseli sukkiani, käskipä vielä, lurjus, kääntämään ne nurinkin, sen hän teki tahallaan, jotta kaikki näkisivät, miten likaiset alusvaatteeni ovat!»
— Nyt on ryhdyttävä kuulustelemaan todistajia, — lausui Nikolai
Parfenovitš ikäänkuin vastaukseksi Dmitri Fjodorovitšin kysymykseen.