— Niin, minä näen siinä kohtalokkaan erotuksen! Lurjus voi olla jokainen, ja ehkäpä jokainen sitä onkin, mutta varas ei voi olla jokainen, vaan ainoastaan lurjusten lurjus. No, en minä ymmärrä noista hienoista erotuksista… Mutta varas on alhaisempi kuin lurjus, se on minun vakaumukseni. Kuulkaa: minä pidän rahoja kokonaisen kuukauden mukanani, huomenna voin päättää antaa ne takaisin enkä silloin enää ole lurjus, mutta minä en saa tuota päätöstä toimeen, siinä se on, vaikka joka päivä koetan päättää, vaikka joka päivä työnnän itseäni eteenpäin: »Tee päätös, tee päätös, lurjus», ja noin minä en koko kuukauteen saa päätöstä aikaan, siinä se! Mitä, onko se teidän käsityksenne mukaan hyvä, onko se hyvä?

— Sanokaamme, että se ei ole kovin hyvä, sen minä voin erinomaisesti ymmärtää enkä väitä vastaan, — vastasi prokuraattori hillitysti. — Ja lykätkäämme yleensä tuonnemmaksi kaikki väittely noista hienoista vivahduksista ja erotuksista, ja jospa taaskin suvaitsisitte siirtyä asiaan. Kysymys on nimenomaan siitä, että te ette ole nähnyt hyväksi vielä selittää meille, vaikka olemme kysyneet: mitä varten te alunperin jaoitte tuolla tavoin nuo kolmetuhatta, toisin sanoen joitte puolet ja panitte piiloon toisen puolen? Miksi nimenomaan piilotitte, mihin erikoisesti tahdoitte käyttää nuo erilleen otetut puolitoistatuhatta? Minä pidän kiinni tästä kysymyksestä, Dmitri Fjodorovitš.

— Ah, tosiaankin! — huudahti Mitja lyöden otsaansa. — Suokaa anteeksi, minä kiusaan teitä enkä selitä pääasiaa, muuten te olisitte ymmärtänyt silmänräpäyksessä, sillä tarkoituksessahan, tuossa tarkoituksessahan häpeä onkin! Näettekö, tuo vanhus, vainaja, hän kiusasi myötäänsä Agrafena Aleksadrovnaa, ja minä olin mustasukkainen, ajattelin silloin, että tämä horjuu minun ja hänen välillä; ajattelen joka päivä: mitä jos hän yhtäkkiä tekee päätöksensä, mitä jos hän kyllästyy kiusaamaan minua ja yhtäkkiä sanoo minulle: »Sinua minä rakastan enkä häntä, vie minut maailman ääreen!» Mutta minulla ei ole kuin pari kaksikymmenkopeekkaista; millä veisin, mitä silloin tekisin, — asiani olisi hukassa. Minähän en silloin tuntenut enkä ymmärtänyt häntä, minä luulin, että hän tahtoi rahaa eikä antaisi minulle anteeksi köyhyyttäni. Ja niinpä minä viekkaasti erotan puolet kolmestatuhannesta ja ompelen ne pussiin kylmäverisesti, ompelen aivan harkiten, teen sen jo ennen juominkeja, ja sitten, kun jo olin ommellut, lähden jäljelläolevalla puoliskolla juopottelemaan! Ei, se on alhaista! Oletteko nyt ymmärtänyt?

Prokuraattori alkoi ääneensä nauraa ja tutkintatuomari niinikään.

— Minun mielestäni oli suorastaan järkevää ja siveellistä, että hillitsitte itseänne ettekä juonut kaikkia rahoja, — hihitti Nikolai Parfenovitš, — sillä mitäs tässä on?

— Se, että minä varastin, se siinä on! Oi hyvä Jumala, te saatte minut kauhistumaan ymmärtämyksen puutteella! Kaiken aikaa, kun minä kannoin rintani päällä noita sinne kätkettyjä rahoja, minä joka päivä ja joka tunti sanoin itselleni: »Sinä olet varas, sinä olet varas!» Siksi minä olin niin hurja tämän kuukauden ajan, siksi minä tappelinkin ravintolassa, siksi myös pieksin isääni, kun tunsin olevani varas! En katsonut voivani enkä uskaltanut ilmaista edes veljelleni Aljošalle mitään noista puolestatoista tuhannesta: siinä määrin tunsin olevani konna ja roisto! Mutta tietäkää, että kaiken aikaa niitä kantaessani, minä samalla joka päivä ja joka hetki sanoin itselleni: »Ei, Dmitri Fjodorovitš, kenties sinä et vielä ole varas.» Miksi? Siksi juuri, että sinä voit huomenna mennä ja antaa nämä puolitoista tuhatta Katjalle. Ja vasta eilen minä päätin repäistä kaulastani pussini, kun menin Fenjan luota Perhotinille, mutta siihen hetkeen saakka en ollut päättänyt, ja heti kun olin sen reväissyt, sillä samalla hetkellä minusta tuli lopullisesti ja kiistämättömästi varas, varas ja kunniaton mies koko elämäni ajaksi. Minkä tähden? Sen tähden, että repäistessäni kaulastani pussin repäisin myös haaveeni mennä Katjan luo ja sanoa: »Minä olen lurjus, mutta en varas.» Ymmärrättekö nyt, ymmärrättekö?

— Miksi te juuri eilen illalla päätitte sen tehdä? — keskeytti Nikolai
Parfenovitš.

— Miksi? Hullunkurinen kysymys: siksi, että olin tuominnut itseni kuolemaan, kello viisi aamulla, täällä päivän koittaessa: »Samahan se on», ajattelin, »kuoleeko lurjuksena vaiko kunnon miehenä!» Mutta eihän, osoittautui, että se ei olekaan samantekevää! Uskotteko, herrat, ei se, ei se minua enimmän kiusannut tänä yönä, että minä olin tappanut vanhan palvelijan ja että minua uhkasi Siperia, ja milloin sitten? Juuri silloin, kun rakkauteni sai voiton ja taivas aukeni minulle uudestaan! Oi, se kiusasi, mutta ei niin paljon, ei missään tapauksessa niin paljon kuin tuo kirottu tietoisuus, että olin lopultakin repäissyt rinnaltani nuo kirotut rahat ja tuhlannut ne ja että siis nyt olin jo lopullisesti varas! Oi, herrat, sanon teille vieläkin sydänverelläni: paljon olen tullut tietämään tänä yönä! Olen oppinut sen, että ei vain lurjuksena eläminen ole mahdotonta, vaan myös lurjuksena kuoleminen on mahdotonta… Ei, herrat, on kuoltava kunniallisesti!…

Mitja oli kalpea. Hänen kasvonsa osoittivat murtuneisuutta ja kiusaantumista, siitä huolimatta, että hän oli äärettömän kiihtynyt.

— Minä alan teitä ymmärtää, Dmitri Fjodorovitš, — lausui pitkäveteisesti ja pehmeästi ja ikäänkuin osaaottavasti prokuraattori, — mutta kaikki tämä, sanokaa mitä tahdotte, johtuu minun käsitykseni mukaan vain hermoista… teidän sairaista hermoistanne, siinä se on. Ja miksi te esimerkiksi säästääksenne itsenne niin monilta, melkein koko kuukauden kestäneiltä kärsimyksiltä ette olisi voinut mennä ja antaa nuo puolitoista tuhatta sille henkilölle, joka oli ne teille uskonut, ja selvitettyänne asian hänen kanssaan miksi ette olisi voinut, silloiseen asemaanne nähden, joka teidän kuvauksenne mukaan oli niin kauhea, koettaa yhdistelmää, jommoinen aivan luonnollisesti nousee mieleen, nimittäin, miksi ette olisi voinut, tunnustettuanne kunnon miehen tavoin hänelle erehdyksenne, häneltä itseltään pyytää menoihinne tarvittavaa rahamäärää, jota hän jalosydämisyydessään ja nähden teidän hermostuksenne ei tietenkään olisi kieltäytynyt teille antamasta, varsinkaan asiapaperia vastaan taikkapa samanlaista vakuutta vastaan, jommoista te tarjositte kauppias Samsonoville ja rouva Hohlakoville? Pidättehän vielä edelleen tätä vakuutta täysiarvoisena?