— Saanko minä katsoa ikkunasta? — kysyi hän äkkiä Nikolai
Parfenovitšilta.
— Oi, miten paljon vain haluatte, — vastasi tämä.
Mitja nousi ja meni ikkunan luo. Sade löi ikkunain vihertäviä ruutuja vastaan. Suoraan ikkunan alla näkyi likainen tie ja edempänä, sateen hämärässä, mustia, köyhiä, surkeita mökkirivejä, jotka näyttivät sateessa tulleen entistään mustemmiksi ja köyhemmiksi. Mitja muisti »kultakutrisen Foiboksen» ja miten hän oli aikonut ampua itsensä sen ensimmäisen säteen kimmeltäessä. »Kenties tämmöisenä aamuna olisi ollutkin parempi», naurahti hän ja kääntyi äkkiä, heilauttaen kättään ylhäältä alaspäin, »kiduttajien» puoleen.
— Herrat! — huudahti hän. — Minähän näen olevani hukassa. Mutta hän? Sanokaa minulle hänestä, rukoilen teitä, joutuuko hänkin tuhon omaksi minun kanssani? Hänhän on syytön, hänhän oli eilen poissa suunniltaan huutaessaan olevansa »kaikkeen syypää». Hän ei ole mihinkään syypää! Olen ollut murheissani koko yön istuessanne seurassanne… Eikö saa, ettekö voi sanoa minulle: mitä te nyt teette hänelle?
— Rauhoittukaa ehdottomasti tässä suhteessa, Dmitri Fjodorovitš, — vastasi heti ja ilmeisesti kiiruhtaen prokuraattori, — meillä ei toistaiseksi ole minkäänlaisia merkittäviä syitä edes pienimmässäkään määrässä häiritä henkilöä, jota kohtaan te tunnette niin suurta mielenkiintoa. Jutun myöhemmissä vaiheissa on asian laita toivoakseni oleva sama… Me päinvastoin teemme tässä suhteessa kaiken, mikä suinkin on mahdollista meidän puoleltamme. Olkaa täysin levollinen.
— Herrat, minä kiitän teitä, tiesinhän minä, että te kuitenkin olette rehellisiä ja oikeudenmukaisia miehiä kaikesta huolimatta. Te otitte pois taakan sydämeltäni… No, mitä me nyt teemme? Minä olen valmis.
— Pitäisipä kiirehtiä. Täytyy viipymättä ryhtyä kuulustelemaan todistajia. Kaiken tämän täytyy välttämättömästi tapahtua teidän läsnäollessanne, ja siksi…
— Mutta eikö juotaisi ensin teetä? — keskeytti Nikolai Parfenovitš. —
Luullakseni olemme sen jo ansainneet!
Päätettiin, että jos alhaalla on teetä valmiina (koska Mihail Makarovitš varmaankin oli mennyt »teetä vetelemään»), niin juodaan lasi ja sitten »jatketaan jatkamasta päästyäkin». Varsinainen teenjuonti ja »haukkaaminen» lykättäisiin vapaampaan aikaan. Alhaalla oli todellakin teetä, ja sitä toimitettiin nopeasti ylös. Mitja aluksi kieltäytyi ottamasta lasia, jonka Nikolai Parfenovitš hänelle ystävällisesti tarjosi, mutta pyysi sitten sitä itse ja joi sen hyvällä halulla. Yleensä hän oli ihmeen kärsivän näköinen. Olisi luullut, ettei hänen jättiläisvoimilleen merkinnyt mitään yhden yön juominki ja sen ohella vaikkapa miten voimakkaat vaikutelmat. Mutta hän itse tuskin tunsi istuvansa, ja aika ajoin alkoivat kaikki esineet liikkua ja pyöriä hänen silmissään. »Vielä vähän, ja minä kenties alan hourailla», ajatteli hän itsekseen.
8.