— Sama se, olkaa läsnä!
Tuotiin Grušenjka, mutta jäähyväiset olivat lyhyet, harvasanaiset, eivätkä tyydyttäneet Nikolai Parfenovitšia. Grušenjka kumarsi syvään Mitjalle.
— Olen sanonut sinulle olevani omasi ja olen omasi, lähden kanssasi ainaiseksi, määrättäköönpä sinut minne tahansa. Hyvästi, itsesi syyttömästi tuhonnut mies!
Hänen huulensa värähtivät, kyynelet alkoivat virrata hänen silmistään.
— Anna minulle anteeksi, Gruša, rakkauteni, se, että rakkaudellani saatoin sinutkin turmioon!
Mitja tahtoi vieläkin sanoa jotakin, mutta katkaisi äkkiä itse puheensa ja meni ulos. Hänen ympärilleen ilmestyi heti miehiä, jotka eivät päästäneet häntä näkyvistään. Alhaalla portaitten edessä, joitten luo hän eilen oli niin komeasti ajanut Andrein kolmivaljakolla, seisoivat jo valmiina kahdet rattaat. Mavriki Mavrikijevitš, lyhyt ja tanakka mies, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli jostakin ärtynyt, jostakin odottamatta esiintyneestä epäjärjestyksestä, oli vihoissaan ja huusi. Liian ankarasti hän kehoitti Mitjaa nousemaan rattaille. »Aikaisemmin, kun minä ravintolassa juotin häntä, oli miehellä aivan toisenlainen naama», ajatteli Mitja rattaille noustessaan. Portaita alas laskeutui myös Trifon Borisytš. Portille oli kerääntynyt väkeä, talonpoikia, eukkoja, kyytimiehiä, kaikki suuntasivat katseensa Mitjaan.
— Jääkää hyvästi, hyvät ihmiset! — huudahti heille äkkiä rattailta
Mitja.
— Hyvästi sinullekin, — kuului pari kolme ääntä.
— Jää hyvästi sinäkin Trifon Borisytš!
Mutta Trifon Borisytš ei edes käännähtänyt, kenties hänellä oli jotakin tärkeätä tekemistä. Hänkin jostakin syystä huusi ja touhusi. Selville kävi, että toisilla rattailla, joilla kahden maalaispoliisinapulaisen oli määrä saattaa Mavriki Mavrikijevitšia, ei kaikki vielä ollut kunnossa. Mies, joka oli aiottu ajamaan toista kolmivaljakkoa, veti tiukemmalle viittaansa ja väitti kivenkovaan, että ei ollut hänen, vaan Akimin asia lähteä kyytiin. Mutta Akim ei ollut paikalla; juostiin häntä etsimään: mies pysyi väitteessään ja pyysi odottamaan.