— Hameniekka, kas vain nappulaa!
— Nappulaa?
— Nappula olet. Mitä sinuun kuuluu, että minä myöhästyin, se oli tietysti tarpeellista, kun kerran myöhästyin, — mutisi Agafja ryhtyen puuhailemaan uunin luona, mutta hän ei puhunut ensinkään tyytymättömällä eikä vihaisella, vaan päinvastoin sangen tyytyväisellä äänellä, aivan kuin hän olisi iloinnut saadessaan tilaisuuden leukailla iloisen nuoren herran kanssa.
— Kuule, kevytmielinen ämmä, — alkoi Krasotkin puhua nousten sohvasta, — voitko sinä vannoa minulle kaiken kautta, mikä on pyhää tässä maailmassa, ja sen lisäksi vielä jonkin kautta, että pidät silmällä palleroisia minun poissaollessani hyvin tarkoin? Minä poistun kotoa.
— Mitäpä minä rupeaisin sinulle vannomaan? — alkoi Agafja nauraa. —
Pidän silmällä muutenkin.
— Ei, ei muuten kuin että vannot sielusi ikuisen pelastuksen kautta.
Muuten en mene.
— Älä menekään. Mitä se minuun kuuluu, ulkona on pakkanen, istu kotona.
— Palleroiset, — kääntyi Kolja lasten puoleen, — tämä nainen jää luoksenne minun tulooni asti tai siksi kuin äitinne tulee, sillä jopa olisi kauan sitten ollut aika palata hänenkin. Sitäpaitsi antaa Agafja teille aamiaista. Annathan heille jotakin, Agafja.
— Se käy päinsä.
— Näkemiin, pienokaiset, lähden levollisin sydämin. Ja sinä, mummoseni, — lausui hän puoliääneen Agafjan ohi kulkiessaan, — sinä et toivoakseni rupea lavertelemaan heille tavallisia ämmien typeryyksiä Katerinasta, säästät semmoiselta lapsuusiässä olevia. Ici, Perezvon!